maanantai 6. kesäkuuta 2016

Lennä kuin perhonen, pistä kuin ampiainen

Lennä kuin perhonen, pistä kuin ampiainen

"”Float like a butterfly, sting like a bee"
Muhammed Ali

1.
Synnyin Luisvillessä
Minun geenieni muistissa ovat Alabaman
puuvillapeltojen keskipäivän kuumuus,
nöyryytykset ja ruoskaniskut
Sieltä jostakin minussa nopeajalkaisessa, nuoressa pojassa
heräsi isieni usko vapauteen
- kuin perhosen lento
ja voiman tunne, usko ihmisen oikeuteen pitää puoliaan
-kuin mehiläisen pisto.
2.
Ryhdyin nyrkkeilemään, olin lupaava, hyvä
Minun geenieni muistissa oli väistämisen vaisto
niin kuin esi-isäni olivat tehneet vuosisatoja valkoisen miehen edessä
Väistäminen on hyvä oppi nyrkkeilijälle
Väistin ja sitten iskin maahan maailman vahvimmat miehet
Minusta tuli paras, paras koko maailmassa
Minä väistin
-lensin kuin perhonen
Ja iskin
-pistin kuin mehiläinen.
3.
Sitten tulivat nuoret, vihaiset miehet
He nostivat mustahansikkaisen nyrkkinsä
kohden meitä nöyryyttäneen valkoisen miehen jumalaa
ja sanoivat:
-Musta mies on ylpeä, hän ei väistä!
Se on huono oppi nyrkkeilijälle
Kannan vieläkin kehossani maailman vahvimpien miesten iskut
Ylpeänä unohdin
- Perhonen väistää
Kunnes tulee hetki
-ja se pistää kuin mehiläinen.
4.
Sanoin suuria sanoja:
- Minä, musta mies olen parempi kuin valkoinen
Kauniimpi, suurempi!
-Vietkong? -Ei minulla ole mitään riitaa heidän kanssaan
-He eivät ole koskaan kutsuneet minua nekruksi. En lähde sinne!
Liian suuria, uhmakkaita sanoja valkoiselle miehelle, hänen nieltäväkseen
Sain tuntea heidän kostonsa, nöyryytyksen
-kuin ruoskaniskut geenieni muistissa
Minulta vietiin kaikki, kunniani, mestaruus
Mutta en sitoutunut valkoisen miehen valheeseen
- Minä lensin kuin perhonen
- Sanani purivat kuin mehiläisen pisto.
5.
Ja minä palasin
Palasin takaisin esi-isieni maahan,
jossa aurinko nousee paljon aikaisemmin
kuin Alabaman puuvillapelloilla
Siellä viidakkorumpu takoi maagisen tahdin
ja musta, nöyryytetty kansa huusi:
- Ali, boomaye! Ali, boomaye!
Meillä oli sama unelma vapaudesta
- kuin perhosen lento
Ja sama heräävä usko ihmisen oikeuteen
pitää puoliaan, nousta vääryyttä vastaan
-kuin mehiläisen pisto
Se nosti minut lentoon vielä kerran.
6.
Nyt istun tuolissani
Puhun hiljaisella äänellä,
Tauti runtelee aivojani ja kehoani
Mutta sisällä minussa on tietoisuus teoistani


Elämäni:
niin hauras ja häviävä
-kuin perhosen lento
Kuitenkin
osa sukupolvemme unelmaa,
jälki kansojen geenien muistissa
- kuin mehiläisen pisto.

Pentti Salmela

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016



Ikääntyneet ihmiset

Ikääntyneen ihmisen terassilla
lyhde tai talipallo on tarjolla lintusilla
ja pähkinöitä siltä varalta vähän
jos kurrekin sattuisi kyläilemähän
He hymyten katsovat muiden tarmoa
Joka aamu heille uutta on
luojan armoa

He lenkkiään kulkevat hiljalleen
merkkejä kesästä, tienoota tarkaten
- Joko peipponen palata ehti,
joko tienvarressa kukkii leskenlehti?
- Kas, kuinka kivistää polvesta vähän
taidan istua, levähtää hetkeksi
penkille tähän

Ikääntyneet ihmiset hautuumailla
kulkevat mietteissään, kiirettä vailla
He katsovat hautoja, tummia kiviä
tarkaten, etsien tuttuja nimiä
- Kas, joko hänkin nyt nukkuu tuolla
nuorempi minua, on jo
ehtinyt kuolla

Mielessään muistot haikeat, hyvät
he tietyn haudan edessä pysähtyvät
Salaa pyyhkäisten poskeltaan kyyneleen
he vaihtavat maljaan kukkaset, veen
kummun multaa hellästi koskettaen
mennyttä, kadonnutta kaihoten
kuin hiuksia hyväillen.

Pentti Salmela

torstai 17. maaliskuuta 2016

Polun varrelta


 


Aamukävelyllä askeleeni johtivat järvenrantaan. Aurinko säteili alkavan syksyn valoa. Tyyni veden pinta heijasti taivaan sineä ja poutapilviä. Tuuli nukkui. Puita ja pensaita kauempaa katsellen erotin toisiinsa sointuvien vihreiden värien sinfonian: ruohonvihreää, smaragdinvihreää, oliivinvihreää, pullonvihreää...  Värit tihkuvat minulle luonnon elvyttävää voimaa, toivoa ja luovaa mieltä. Havainnoin ympäristöäni tarkemmin, ajattelen ja toimin toisin kuin ennen. Joskus olen kateudesta vihreä, kun mieleeni iskee kateuden kyy – onneksi harvoin.

      Vielä lehtien kellastumisesta ei näkynyt merkkiäkään.  Polun varrella hehkuivat keltaisina korkeat kukkatöyhdöt, joiden nimi ei muistu nyt mieleeni. Minulle nimet ovat tärkeitä. Kun tiedän kukan tai kasvin nimen, niin se ikään kuin tulee minun omakseni, saa sijansa mieleni kuvastossa. Oikeastaan tuo kukka on jo siellä. Ensi kerran sen näin – kauan sitten, morsiona – sukulaistalon seinustalla ja ihastuin sen näyttäviin lehtiin ja keltaisina hehkuviin kukkiin. Isolehtinen kasvi on upea silloinkin, kun se ei kuki, mutta juuri nyt sen kukkavarret isona ryhmänä kurkottavat kohti taivasta kuin keihäät, mutta eivät yhtä terävinä. Mikä sen nimi onkaan… nauhus… kallionauhus? ei…  aurikonauhus. Se on aurinkonauhus. Muistin polku pitenee iän lisääntyessä, mutta nimi palautui vielä mieleen.

Ruusupensaiden vielä vihreät kiulukat alkavat punertaa, mutta vaaleanpunainen neilikkaruusu kukkii yhä röyhelömäisesti ja täyteläisesti. Nuuhkaisen sen mietoa ruusun tuoksua. Se tuoksuu niin kuin vanhat jalostamattomat ruusut – ikuista rakkautta. 

Rantapolulla vastaani tuli emäntänsä talutusnuorassa ihmisystävällinen Emma, joka minut nähdessään nosti kuonoaan, halusi tehdä tuttavuutta. Se asteli painavin tassuin viereeni ja kiehnäsi itseään jalkojani vasten. Taputtelin sen karvaturkkia ja kehuin sitä kaunottareksi. Pitkät harmaanruskeat karvat riippuivat kiharaisina pitkin sen pulleata kroppaa kuin lampaalla.  
− Onko sinulla silmiä ollenkaan? kysyin ja lopetin sen paijaamisen. Emäntä nosteli karvatupsuja syrjään. – On sillä, suuret ovatkin, hän sanoi.  Ja Emman ruskeat silmät tarkastelivat minua ystävällisesti. Se nuolaisi housunlahjettani, niin että se tuntui. Ihan säpsähdin.

 – Mitä nyt?

─ Emma ilmaisi haluavansa, että sitä rapsutellaan, sen emäntä sanoi. Rapsuttelin sitä vielä vähän ja erosimme ystävinä.

     Olisipa ihmisten välinen kanssakäyminen yhtä mutkatonta. Miksemme voi sanoa: Minä tykkään sinusta, saanko paijata vähän. No, eihän näin voi sanoa ihan tuntemattomalle, mutta hymyn ja muutaman mukavan sanan voi vaihtaa ventovieraankin kanssa. Se ei maksa mitään,  hyvä mieli siitä tulee kummallekin.



Mielessäni läikähti iloisesti, kun näin, miten monenlaisia lasten leikkivempaimia rannassa oli lapsille.  Ainakin täällä kaupunki on lasten kehitystarpeita ajatellut. Lapset niitä vempaimia myös käyttivät, mutta vedessä juuri nyt ei polskinut kukaan. Lieneekö vesi jäähtynyt jo liikaa, kun Jaakkokin on jo heittänyt kylmän kiven järveen. Kiipeilyverkossa kapuaa poika huippua kohti ja huipulta moikkaa ylpeänä verkon vieressä seisovalle isälleen. Mäenlaskutelineen reunoja pitkin kiipeää tyttö ja toinen laskee liukumäen. Hän katsoo odottavana äitiin ja äiti kehuu: ”oletpa sinä rohkea.”

     Uimarannassa käyskentelevät pulleat kanadanhanhet, päästelevät kaikessa rauhassa jätöksiään rantahietikolle eikä kukaan tänään häädä niitä pois. Toiset torkkuvat rannalla, yksikin seisoo yhdellä jalalla niin pitkään, että luulen sen katkaisseen jalkansa. Mutta ei, aikansa levättyään se pulahtaa rantaveteen toisten hanhien joukkoon.

Rantaleppien varjossa nurmikolla astelee arvokkaasti muutama mustapäinen varis, joiden harmaata höyhenpukua peittävät mustat siivet kuin liivit.  Silloin tällöin varis nokkaisee maasta syötävää. Nyt nokka iskee maata kohti tiheästi, makupaloja taitaa olla maassa enemmän. Sorsaperhe sen sijaan aterioi paikallaan melkein huomaamattomasti nurmea vasten.

Lintuja ei kiinnosta järvestä nousevien vesisuihkujen ryöppyäminen korkealle ja takaisin veteen. Eivät ne liioin huomaa pisaroista heijastuvaa auringonvaloa, sateenkaarta. Tämän sateenkaaren päästä en löydä konkreettista tarujen aarretta. Mieleeni muistuu kuitenkin Olavi Virran laulama laulu:


Sateenkaari vie maahan satujen.

Kerran kuulin mä laulun ihmeistä sadun sen:

Siellä taivas on aina sininen,

unet kauneimmat siellä aina käy totehen …”

     Niinpä! Tänään taivas ainakin on sadun sininen ja mieli vapaa unelmoimaan. Haluan uskoa unelmiin. Koulutoverini Ritva kirjoitti ystäväpäiväkirjaani Friedrich Schillerin viisauden: ”In deiner Brust sind Schicksals Sterne”, Rinnassasi ovat kohtalosi tähdet. Ritva ja tämä lause ovat auttaneet minua ymmärtämään, että viime kädessä paljon riippuu omasta itsestämme, omista unelmistamme, millaiseksi muodostuu kohtalomme[J1]  polku.  Ehkeivät ne unelmat aina toteudu sillä tavoin kuin toivoisimme, mutta arkea ne rikastuttavat, auttavat kestämään elämän vaikeuksia ja kokemaan myös tähtihetkiä.  

Vilkaisin taakseni ruohikolle, jossa varisperhe oli aamuaterialla. Tämä ruokailu ei sujukaan tavalliseen tapaan. Varis-emo nokkaisee ruohikosta madon. Poikanen juoksee osille ruokaa saadakseen, mutta emo kahisuttaa mustia siipisulkiaan ja ajaa sen pois. Ihan kuin sanoisi: ”opettele itse syömään. 
     Poikanen hämääntyy ja vilkuilee ympärilleen, ottaa muutaman variksen askeleen kauemmas. Emo nokkii maasta makupaloja. Toinenkin poikanen yrittää saada osansa emon nokasta, mutta emo pörhistää rintaansa ja hätistää senkin pois. Se ei näytä piittaavan poikasistaan pennin vertaa ja lopulta lehahtaa lentoon järvelle. Poikaset köpöttävät variksen varpaillaan ruohikossa, nokkaisevat maahan jonkun kerran. Saivatkohan suupalan? Näyttää siltä, että ne odottavat emon tulevan takaisin, mutta emo ei tule, ja lopulta nekin nousevat siivilleen. Mihin mahtoivat lentää? Ehkäpä niiden vaisto ohjasi ne pesäpuunsa läheisyyteen. Lentämään ne ovat jo oppineet, mutta kärsivät vielä emoruokinnan vieroitusoireista niin kuin ihmislapset, jotka omassa kehitysvaiheessaan luopuvat rintamaidosta.

Kun olin lapsi, isä kertoi tarinaa jänisemosta, joka sanoi jänislapselleen: ─ Nyt sinulla on yhtä suuret silmät ja yhtä pitkät korvat kuin minulla. Sinun on aika pärjätä omillasi.

Ajatus on Juhani Ahon lastusta Surullinen tarina jäniksenpojasta. Tarinan jäniksen pojalle kävi köpelösti, mutta näkemäni variksen pojat alkavat pärjätä jo omin neuvoin.

Ihmislapsen kehitysvaihe on eläimiin verrattuna pitkä ja monivaiheinen, ennen kuin hän kohoaa omille siivilleen. Fyysisen kunnon ja aivojen kehittymiseen tarvitaan paljon aikaa sekä toisen ihmisen lämpöä, läheisyyttä ja huolenpitoa sekä terveellistä ympäristöä. Minusta Rantapuisto leikkitelineineen on kaupungin keidas, terveyden lähde lapsille niin kuin meille iäkkäimmillekin. / Anja Suni 2015




 [J1]

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Nimetön

                                               Kostean asfaltin tummuus
                                               valot katoavat hiukkasiin,
                                               kuljen.
                                               Askeleet imeytyvät märkään
                                               olemattomuus ilmassa.
                                             
                                               Vähäeleiset kasvot          
                                               ohittavat
                                               kiire katseissa,
                                               jäljellä tuulahdus.

                                               Edessä, portaat kierteiset
                                               oven jälkeen lämpö.
                                               Tuikkaan tulet tuikkiviin,
                                               tuoksua huoneissa.

                                               Tunteet, luovat kuvan sinusta.
                                               Välillämme vain eilinen
                                               lohdullista.



kauko leppänen

perjantai 19. helmikuuta 2016

Ulapalla

          Yön tummat varjot haipuvat
          yltä syvän päilyvän veden
               korkealla taivaan sini.

           
                  Hornankattilassa
                  vesi kuohuu, pyörii, ryöppyää
                  imee syvyyteen kaikki läheltään
                  kuin avaruuden musta aukko.

         Loittonen hornankattilasta
         keinun aalloilla
         aavalle ulapalle
              korkealla taivaan sini.

        Omassa elementissäni veden väkenä
         aallottarena tähyilen vastarantaa
         kalana sitä kohti vellon.

              Tiedän - pääsen perille.



 

maanantai 1. helmikuuta 2016

Vihreä omakuva



Olen kuollut, tuskin näkyvä viiva
kuollut kuin minuun sataisi lunta
hopeinen peilinaamio,
valo on muuttunut raskaaksi
yö palaa ovelta
nielee aikoinaan avonaiset silmät, 
yhä ohenevan vihreän.
Kiersin maaliputken loppuun, omin käsin
pyyhin paletin, pyyhitty rinnalle kaiken kauneus,
ihminen, sen huone, asetelma kasvoista


© chr.

                                                      Helene Schjerfbeck: Vihreä omakuva

Arnolfinin avioliitto


Hetkiä muistan kuin kädestäni otettua omenaa
toisen käden pitelevän omaani
avonaisena, kuin odottaen lahjaa;
Lahja kasvaa talvipuvun kätkössä
sydämen alla hyväilytön taakka, kuitenkin lupaus.

annetaan vieras nimi
kannetaan kasvo, uusi kirkas vaate
annetaan värin ikuisuus Tyyroksen puna, espanjanvihreä,
mestari Jan maalaa pellavaöljyllä kurkistelijat syvään kuvastimeen

Jälleen päiviä, joita en muista, lisää odotuksen päiviä
kynttilä kerrallaan hiljaisuutta purppuravuoteessa


herrani,
hän sanoo, meiltä ei puutu mitään -
kun lasken kengät jaloistani,
hän kasvaa hatunmitan ylitseni 


© chr. 


                                                        Jan van Eyck: Arnolfinin avioliitto