maanantai 26. kesäkuuta 2017

Saara Huotari

     En halua 
     nopeasti syttyviä lieskoja
     jotka hetken tuikahdettuaan 
     hiipuvat
     ja unohtuvat
    Minä tahdon koota voimani 
    suureen roihuun
    ja sitten palaa
    koko maailman nähden
              kauan
             kauan

Muistot pulppuavat kuin lähteensilmästä

Kirja on lainattavissa Lohjan kaupungin kirjastoista. Paikallisissa kirjakaupoissa saatavissa vielä muutama kappale.

Liisa Enwaldin  arvostelu kirjasta, julkaistu Elämäntarina-lehdessä 2/2017.

Syvä ja avara evakkotarina

Anja Suni, Muistot pulppuavat kuin lähteensilmästä. 2017.
Anja Sunin muistelmateoksen luonnehdintaan ei yksi sana riitä. Kyse on evakkokertomuksesta, henkilöhistoriasta, mutta samalla maamme ja sen paikkakuntien, sukujen ja tilojen historiasta jolta osin teos lähestyy sekä kotiseutukirjaa että yleisempää tietokirjaa. Muistot pulppuavat kuin lähteensilmästä –teoksessa pohditaan evakkouden vaikutusta elämisen kokemukseen, valinnanvapautta, rajalla olemista sekä hyvyyden ja pahuuden monisyistä ongelmaa. Kertomus avartuu ja syvenee siis myös filosofiseksi. Ja myös sotiemme historiaan, ja ne on erotettu lihavoiduin kirjasimin.
Teosta kehystää Prologin ja Epilogin pari, jossa niin muisteleminen kuin evakkous saa pohdinnalliset kiinnikkeensä. Joissain filosofis-psykologisissa osuuksissa on toistoa ja hieman kulunutta symboliikkaa, jota olisi viimeistelyvaiheessa voinut karsia pois. Tyyli on niissä kallellaan romanttiseen, minkä toisaalta ymmärtää, kun on muistelusta ja nostalgiastakin kyse.
Muistojaan Suni kirjoittaa eläytyen ja erinomaisen eloisasti. Se viittaa hänen mahdollisuuksiinsa myös romaanikirjailijana. Ihastuttavia ovat monet tilannekuvat ja murredialogit. Millaista lapsessa oli mennä mummon kuolinpaidassa koulun laululeikkiin tai pelästyä hiirtä pulpetissa, miten eri paikoissa vietettiin joulua, millaista kauneudenkokemusta tuottivat karamellipaperit ja ulkoa löytyneet lasinsirut; tai mitä piti pelätä, mikä aiheutti pettymyksen.  Näistä riittää sekä hauskaa että mieltä liikuttavaa luettavaa. Tiheitä ja koskettavia ovat erityisesti monet junamatkat, ja juna kasvaakin yhdeksi tarinan johtomotiiviksi, paitsi siirtolaisia kuljettaessaan, myös ohi vilahtaessaan tai siinä, että Anjan isä oli rautatieläinen. Muita motiiveja ovat tie (sotakin tulee tietä pitkin), kynä ja kirja. Prologin aluksi kerrotaan tärkeä uni; siinä esiintyi kullanhohtoinen kynä, joka kannusti muistojen kirjoittamiseen.  Kirjoihin tekijä tunsi vetoa jo opittuaan lukemaan ennen kouluikää, ja sittemmin läpi elämän. Kotona vain kirjoja ei oikein suvaittu, eikä lahjakas, fantasialtaan vilkas tyttö saanut upota satujen syntien, ”valheen” maailmoihin. Kiiltokuvat ja paperinuket jäivät tavoittamattomiin, ellei ryhtynyt tekemään niitä itse. 
Muistelu tuo esiin tuon aikaisen kasvatuksen ankaruuden, oli kyseessä piiskoja antava äiti tai opettaja, joka pakotti puhumaan kirjakieltä. Säätyajattelu vallitsi, eikä varsinkaan lukeminen saanut kuulua talonpoikaisten harrastuksiin. Isän arvomaailmaa leimasi herännäisyys, joka ankaruudessaan oli tuolloin varsin toista kuin nyt. Kodista, uskonnosta ja isänmaasta tuli silti kantava voima aikuisen Anjan elämään. Hän näkee ne puutteet, joita lastenkasvatuksessa oli, mutta ei ole katkera. Hän viittaa myös epätasa-arvoisuuteen, jonka evakkous herätti huomaamaan. Siirtolaiset saivat hävetä, ja väärinymmärryksiä syntyi jo kielen vuoksi, kun esimerkiksi kartano-sana merkitsi eri asiaa lännessä kuin idässä.
Vahva säie tematiikassa on se, että orpoutta ja sivullisuutta ole kokenut yksin: ”Olet oma universumisi - - toisten kaltaisten joukossa; tarinasi on yksi neljänsadan tuhannen siirtokarjalaisen tarinasta”, Suni kiteyttää kokemansa ja samalla yhden teoksensa perusajatuksen: ei yksin ja katkerana, vaan toisten kanssa ja kiitollisena, toiveikkaana, vaikeita kokemuksia heidän kanssaan jakaen. Tämähän on myös Elämäntarinan ja sitä julkaisevan yhdistyksen kantavaa ideaa. Ja, kuten Suni toteaa: ”Vain tuntemalla menneisyytensä osaa suunnistaa tulevaisuuteen.”

                                                                                                                            


keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Sankareilla on sodat salatut


Sankareilla on sodat salatut
toiset taistot ku tavallisten
Sivukujia kummia kulkee
yksinänsä öitä valvoo
jumalten juonia miettii
suuren virran suuntaa setvii

Sankarit ne kilvettä kulkee
selkämystään suojaamatta
Taija ei taistoja muitten
kieroiluja kademielten
jättää juonet juonimatta
taistelut selkäsä takana

Kenkään ei säröittä säästy
sankaritkaan varjotta vaella
Suuruus ei suruilta suojaa
puukon pistoilta paranna
Pahimmin purevat piikit
parjaukset pettureiden
taklaukset takaa tehdyt
iskut ystävän lyömät.


Pentti Salmela

Huomispäivä

Kanna kortesi kekoon
silloin kun vielä voit.
Huomispäivä tulee eteen
et voi tehdä mitään,
vaikka tahtoisit.
Ihan totta se on,
vaikka et usko,
huomispäivä on pian eilinen.

29.8. 2016 Saara Huotari

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Kevät

Kalpeaa, kuollutta
vielä marrolla maa
ikävää aikaa, mutta jo
kevätpuro solisee hurmioituneesti
odottaa muuttolintujen konserttia
paljaiden puiden latvuksiin
odottaa maan kirkuvan vihreyttä
veren punaista raivokasta  hurmiota. 

Anja Suni 2017

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Aarrearkku

Katselen omistamaani ihmeellistä rasiaa, jonka kantta koristaa värikäs maalaus, sivuja kiertää ornamentti. Sisältä rasia on punainen.  Sanon sitä aarrearkuksi, koska säilytän siinä merenjumalten lahjaa, helmikaulanauhaa.
 Mutkikkaan elämänpolkuni varrella olen hetkeksi pysähtynyt Kotkaan, jossa pidin pari vuotta antiikkiliikettä, Galleria Anjuskaa.  Kaikki asiakkaat eivät tulleet ostamaan kauniita tavaroita, vaan halusivat luopua omistamistaan esineistä, kuka mistäkin syystä. Eräänä kauniina kevätpäivänä virolainen mies astui liikkeeseen ja tarjosi ostettavaksi ihmeellisimmän rasian, jollaista koskaan aikaisemmin en ollut nähnyt.
─ Tämä rasia on arvokas, vanha venäläinen perinteisesti valmistettu lakkamaalausrasia.  Myyn sen saadakseni suomalaista rahaa.
Kannen arvoituksellinen maalaus ja tekotapa kiehtoivat mieltäni. Ostin rasian.



Kannen maalaus tuo mieleeni sadun Lumikki ja seitsemän kääpiötä.  Mutta kuva on aivan erilainen kuin aiheesta tuntemani satukuvat. Tässä maalauksessa nainen makaa vuoteella ympärillään seitsemän miestä, mutta ne eivät ole kääpiöitä vaan tummaihoisia miehiä.  Mielessäni häivähtää keskiaikainen kolmiosainen alttarikaappi, jossa on keskuskuva ja sivuilla pyhimykset. Tässä kuvassa kaaren yhdistämään pylväiden väliin muodostuu keskuskuva. Vasemmalla sivulla johtaa portaikko kuvitellun rakennuksen sisäosiin ja siinä seisoo valppaana mies, joka katsoo keskuskuvan tapahtumaa. Oikealla sivulla johtaa portti puutarhaan, joka ympäröi maalausta. 
Keskuskuvassa on pysähtynyt tunnelma. Nainen on kuollut tai nukkuu keltaisella hohtavalla vuoteella, kruunupäinen pää punaista pielusta vasten.  Vuoteen jalkopäässä penkillä vasemmalla istuu kolmen miehen ryhmä tiiviisti yhdessä, oikealla puolella myös kolme miestä, joista yksi soittaa harpun tapaista soitinta, toinen on heittäytynyt makaamaan avatun kirjan päälle kuin tuskissaan tai ehkä hän rukoilee, kolmas helistää kelloa kädessään. Etualalla makaa koira käpälä ojentuneena pallon suuntaan.
Minusta alkaa tuntua siltä, että mystisellä kuva-aiheella saattaisi olla yhteys ikonimaalaukseen?

Ikonikirjallisuutta selatessani löysin useitakin ikoneja, joissa kuvattiin Neitsyt Marian elämän tapahtumia, jotka kuuluvat ortodoksisen kirkon liturgiseen kuvastoon. Kirkkovuoden viimeisin tapahtumaikoni on Jumalansynnyttäjän kuolon uneen nukkuminen, jota rasian makaava nainen muistuttaa. Varhaisimmissa ikoneissa ihmiset ovat tummaihoisia, kuten vuonna 1392 maalatussa ikonissa, jonka maalaajaksi arvellaan Teofanes Kreikkalaista. 
Myös venäjänkielisessä kirjassa Moskovalaisia ikoneja XIV – XVII vuosisadalta (1988) kuva 84, (taulu XV n) esittää kuolonuneen nukkunutta Mariaa tummaihoisia ihmisiä ympärillään. 

Aune Jääskinen, taidehistorian ikoniasiantuntija, esittelee kirjassaan Ikonitaiteen Mestariteoksia kaksitoista taiteellisesti ja hengellisesti merkittävää ikonia, joista yksi on novgorodilainen ikoni 1400-luvulta, Jumalanäidin kuolon uneen nukkuminen. Siinä Jumalanäiti makaa keltareunaisessa arkussa ympärillään joukko ihmisiä. Jääskisen tuntemien apokryfilähteiden mukaan: ”Neitsyt Marian kuolinvuoteen ääreen lennätettiin apostolit tuulispäässä. Itse Jeesus saapui vastaanottamaan äitinsä sielun, joka valkoisiin puettuna pikku olentona on hänen käsissään. Juutalainen Afonius halusi kaataa Marian vuoteen, mutta hänen kätensä tarttuivat siihen kiinni. Enkeli sivalsi kädet poikki miekallaan… Kompositioon kuuluu myös kirkkoisiä, enkeleitä sekä kuusisiipinen tulenpunainen kerubi Kristushahmoa kehystävän goottilaista suippokaarta muistuttavan kolmion kärjessä.
     Perimätiedon mukaan Jumalanäiti nukkui kuolonuneen omassa kotitalossaan, josta merkkinä voi olla punainen, rakennusten päälle laskostuva vaate.
     Minun rasiani kuvassa nainen makaa vuoteella niin kuin Jumalanäiti. Miehet muistuttavat kasvoiltaan noita ikonin tuulispään lennättämiä apostoleita, jotka surevat Jumalanäidin kuolemaa. Sama tunnelma välittyy ikonista ja rasian kuvasta. 

Tarvitsin suurennuslasin erottaakseni kuvan alalaidasta kirjoituksen: N: 1216. Kyrillisistä kirjaimista  selvisi nimi Palekh ja vuosiluku 1940.  Sana Palekh merkitsi minulle samaa kuin ”Seesam aukene!”  Palekh on kylä, jossa rasia on valmistettu vuonna 1940.
     Suomenkielistä  kirjallisuutta  lakkamaalaus-rasioista en löytänyt. Slaavilaisen museon kirjahyllyjen kuvitettujen venäjänkielisten kirjojen kieli ei minulle auennut. Mutta sain tiedon, että amerikkalainen Lucy Maxym on kirjoittanut englanninkielellä kahtena niteenä ilmestyneen kirjan Russian Laquer, Legends and Fairytales ja vielä lontoolaisen kirjakaupan osoitteenkin, josta kirjan voisi tilata. Tilasin kirjan. 

Kirjapaketin avattuani selasin hämmästellen ja riemastuneena saamiani kirjoja.  Lucy Maxym on julkaissut värikkäiden lakkamaalausrasioiden kuvat ja niihin liittyvät kansansadut lukijan mieltä kiehtovina kirjoina. Eipä ihme, että ensi painoksen 1981 jälkeen vuoteen 1990 mennessä niistä on otettu useita uusia painoksia. 
Lucy Maxym ihastui ensinäkemältä värikkääseen ja taidokkaasti maalattuun lakkamaalausrasiaan nähtyään sellaisen ystävänsä kodissa. Siitä alkaen hän alkoi etsiä tietoja merkillisistä rasioista – turhaan.  Hänen tiedonhankintayrityksensä johtivat prosessiin: hän opetteli venäjän kielen ja matkusti Venäjälle Moskovan takaisiin kyliin, Fedoskinoon, Palekhiin, Kholuihiin ja Msteraan, ihmeellisten rasioiden valmistuspaikkoihin tutustumaan rasioiden valmistustekniikkaan ja satukuvien maalaukseen. Hänen innostuksensa tuloksia voimme nähdä hänen julkaisemastaan edellä mainitusta Venäläistä lakkamaalausta, legendoja ja satuja –kirjasta. 
Kirjoittaja on itse nähnyt, miten paperimassa-rasian valmistaminen on monivaiheista ja tarkkuutta vaativaa työtä. Kuva-aiheiden maalareilla on takanaan neljän ja puolen vuoden koulutus. Parhaimmat maalarit ovat mestareita. Miniatyyrimaalausten maalauksessa tarvitaan suurennuslasia, siveltiminä soopelinkarvoja ja oravan häntäjouhia. 
Lucy Maximin kirjan toisesta osasta löysin sadun Prinsessa ja seitsemän sankaria.
Nyt minulle selvisi oman lakkamaalausrasiani aihe! 
Venäjällä on pitkään kansan parissa kerrottu suullisesti tarinoita ja satuja, samoin ruhtinaiden hoveissa. Kirjailija Aleksandr Pushkin on luonut kerrontaperinteestä kirjallista taidetta. Hänen kertomuksensa on toisinto sadusta Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Mutta Pushkinin sadussa Prinsessa ja seitsemän kääpiötä seikkailevat muinaisvenäläiset sankarit, bogatyrit, eivät kääpiöt. 
Tätä samaa aihetta ovat maalanneet niin Palekhin kuin muidenkin maalauskylien taiteilijat. Näissä maalauksissa keskiaikaisuus näkyy vielä keskuskuvan ulkopuolisissa erillisissä kuvissa. Myyttiset sankarit eivät enää muistuta ikonien tummia ihmisiä, vaan he ovat sotisopaan sonnustautuneita sotureita. Taitavat maalarit ovat maalanneet miniatyyrimaalauksia, joiden värit hehkuvat ja kuva-aiheet kertovat myyttisestä muinaisuudesta.  

Kirpputorilta löysin toisenkin kirjan ihmeellisestä lakkamaalauksesta: Palekhin taiteilija Alexei Orlansky on julkaissut kuvittamansa satukirjan Russian Fairy – Tales, Palekh Paiting by Alexei Orleansky (2000). Kirjan esipuheessa Abraham Raskin kertoo Palekhin ihmeestä, Paleshka-joen varrella Moskovasta koilliseen sijainneen ikivanhan asutuksen varhaisista maalauksista. Asutus ajoittuu 1300-1400 – luvuille. On mahdollista, että se oli myös ikonimaalauksen keskus. Miten tahansa, meillä on yhä joitakin tuolla ajalla maalattuja ikoneja, joiden hienostunut tyyli assosioituu Palekhin maalausten kanssa. Vähitellen ikonimaalauksesta ja siihen liittyvistä ammateista tuli Palekhin tärkein elinkeino. Se määräsi koko seudun elämäntavan ja henkisen ilmapiirin.” Näin Abraham Raskin kertoo Alexei Orlanskyn kuvittaman satukirjan esipuheessa Palekhin ihmeestä.

Venäjän kaikkiin osiin lähetettiin 1800-luvun lopulla iin vuosittain 10 000 ikonia, joiden hinta vaihteli ruplasta sataan, saattoivat maksaa enemmänkin. 

Vuosina 1921 – 25 kävi selväksi, ettei ateistisessa Neuvostoliitossa saa enää maalata ikoneja. Silloin ikonimaalarit muodostivat perinnemaalauksen artellin, työryhmän, joka alkoi erikoistua virallisesti papier-mache –artikkeleihin.  He alkoivat maalata lippaita, rasioita, nuuskarasioita, tarjottimia ja rintaneuloja. Mustalle paperimassa-lakkapohjalle maalattiin rikkaasti koristeltuja värikkäitä kuvia muna-temperalla. Palekh–miniatyyrit sitoutuivat kansantaiteen vanhaan muotoon, joka perustui vuosisataiseen ikonimaalausperinteeseen. 
Palekhin taiteilijat ovat säilyttäneet käsityötaidon, maalaustyylin, kuvioiden käsittelytavan, yhdistäneet perinteen koristekuviot ikonimaalauksesta kirjallisuuden inspiroimiin maallisiin aiheisiin kuten satuihin. Heidän töitään löytyy tärkeissä museoissa ja kokoelmissa ja tietenkin venäläisissä lahjatavaroiden myymälöissä.
Rasiaani on temperavärein maalattu satukuva. Osuin oikeaan epäilyssäni, että kuvalla on yhteys ikonimaalaukseen.  

Näyttää siltä, että rasioiden kuvaamistavassa on tapahtunut 1940-luvun jälkeen suuri muutos. Ikonimaalareiden taitoa ei ole unohdettu koulutuksessa, mutta ikonimaalauksen uskonnollinen sisältö on vaihdettu maalliseksi. Minun rasiani kansikuvan on saattanut maalata ikonimaalari, joka on menettänyt ammattinsa NL:n uskontokielteisyyden takia. Maalatessaan maallisia kuva-aiheita tämän maalarin mielessä ikonien kuvat elivät yhä.  Niinpä hän maalasi myyttiseen Prinsessa ja seitsemän sankaria kuvaan Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen. Näen kuvaan sisältyvän vertauskuvan: tuskan uskonnollisen elämän kieltämisestä, uskonnon kuolemisesta. 
Olen omistanut lakkamaalausrasiani jo parikymmentä vuotta, mutta vasta nyt kirjoittaessani siitä, se avautui minulle kuvan maalanneen miehen ikoniksi, rukoukseksi. Maalari puki sydämensä ahdistuksen venäläisen mytologian ilmiasuun.
Mieltäni askarruttanut kuva-arvoitus ratkesi. Mieleni täytti syvä rauha ja ilo. 
”Aarrearkkuni” on maalannut B. Kotshyxun aiheenaan Lumikki ja seitsemän sankaria. Se on Semjonovin koulun mestarityö nro 1216 Palexissa,  temperamaalaus, maalattu luonnonväreillä puulle, jota alettiin käyttää paperimassan ohella 1940-luvun vaihteessa.

Kirjallisuutta

Aune Jääskinen, Ikonitaiteen mestariteoksia. Valistus 1966.

Lucy Maxym, Russian Laquer, Legends, and Fairy Tales I-II, USA 1990.

Russian Fairy – Tales, Palekh Paiting By Alexei Orleansky (2000). Esipuhe Abraham Raskin.

Anja Suni







 [J1]

tiistai 2. toukokuuta 2017

Kevät


Kalpeaa, kuollutta

vielä marrolla maa

miltei ikävää aikaa, mutta jo

kevätpuro solisee hurmioituneesti

odotan muuttolintujen konserttia

paljaiden puiden latvuksiin

odotan maan kirkuvaa vihreyttä

raivokasta veren punaista hurmiota.

23.4.2017  Anja Suni