torstai 28. tammikuuta 2016

Helvettiin ja takaisin

Korialla muutaman sadan metrin päässä Kymijoen rannasta laajan rantaniityn laidassa kohoaa valkoinen kaksikerroksinen betonirakennus. Päällepäin se muistuttaa koulua. Mutta koskaan sen pihassa ei ole nähty koululaisia välituntileikeissään. Sen sijaan vielä 60 –luvun lopulla paikalle osunutta satunnaista kulkijaa saattoi kohdata kummastuttava näky: Keskellä ranta-aukiota lähes metrisessä hangessa ponnistelee eteenpäin kolmekymmentä miestä kiväärit käsissään. Välillä he lähes häviävät näkyvistä heittäytyessään pitkälleen hankeen. Sitten joukko taas ponnistaa ylös ja lähtee rämpimään sadan metrin päässä olevaa viisimetristä räjäytettyä kivimuuria esittävää muistomerkkiä kohden.

Harmaamanttelinen mies seisoo maantiellä. Hän huutaa komentojaan:
”Viheltää!” Ja taas miesjoukko heittäytyy suulleen hankeen.
”Räjähti!” Joukko kompuroi ylös ja alkaa huohottaen ponnistella hangessa kohden määränpäätään.
Sama toistuu kymmeneen, kahteenkymmeneen kertaan. Matka muistomerkille ja takaisin taittuu tuskallisen hitaasti. Miesten läähätykseksi muuttuneen hengityksen lämmin huuru sekoittuu paikoin sulasta Kymijoesta nousevaan kylmään kaikenpeittävään usvaan.

Näky on epätodellinen kuin jostain muusta maailmasta. Aukion yllä leijuva harmaa usva lisää näkymän unenomaisuutta. Miesjoukko on joutunut manalaan. Piru piinaa heitä komennoillaan, ei kuumuudessa, tulessa vaan hangessa, kylmyydessä. Pioneerien aliupseerikoululla Korian Valkoisella helvetillä oli jo alokasaikana synkkä kaiku.
”Vältä sitä, jos voit. Se on pirullinen paikka.” Joku neuvoi.

Meitä on tungettu jokaiseen viiteen tupaan joukkueen verran eli 26 – 28 miestä. Kerrossängyt ovat seinustoilla kahdessa niin tiiviissä rivissä, että niiden välissä juuri ja juuri mahtuu kulkemaan sivuttain kääntymättä. Synkkä ulkomuoto, vanha, paksuseinäinen valkoisenkellertävä rakennus, tilan ahtaus ja piinaavat pirut, ”santsarit” tekivät paikasta Valkoisen helvetin.
Santsareiksi nimitettiin edellisen ikäluokan alikersantteja, jotka toimivat koululla apukouluttajina. Tämän apukoulutuksen merkittävin ja mieleenpainuvin muoto on simputtaminen. Santsareita oli yksi jokaista joukkuetta kohti. Ilmeisesti jo heidän valinnassa on kiinnitetty huomiota sopiviin luonteenpiirteisiin. Monet simputtajista tuntuvat olevan kutsumustyössään. Tuo kolmen kuukauden aika Valkoisen helvetin apukouluttajana on useimmille heidän elämässä huippuhetki. He ovat uransa huipulla. Luultavasti koskaan elämässään he eivät saavuttaisi vastaavaa asemaa, ehdotonta ylivaltaa yli suuren ihmisjoukon. Heillä on mahdollisuus todelliseen itsensä toteuttamiseen, mielivaltaan, kiusaamiseen ja nöyryyttämiseen.

Ehdoton valta yli muiden voi saada ihmiset, ehkä jokaisen meistä, käyttäytymään tavalla, jota he lopun elämänsä häpeävät, jos ymmärtävät. Mutta toisaalta ihminen on sopeutuva, kestävä olento, sopeutuvampi ja kestävämpi kuin hän itsekään tietää.

Periaatteessa iltojen pitäisi olla vapaa-aikaa. Mutta innokkaimmille santsareille illat ovat parasta aikaa toteuttaa itseään.
”Tässähän on päiväpeite vinossa.” Alikersantti Paakkonen tulee tupaan ja osoittaa tuvan ensimmäistä vuodetta.
”Tämä tupa, käytävälle nelijonoon kaksi lakanaa mukana, järjesty! Aikaa puoli minuuttia, toimikaa!”
Huolella pedatut sängyt revitään auki ja lakanat käsissämme järjestymme käytävälle.
”Hyvä”, toteaa Paakkonen. ”Punkkatarkastukseen aikaa seitsemän minuuttia, toimikaa!”
Ryntäämme tupaan lakanoinemme ja alamme pedata vuoteitamme. Vuoteen sijaaminen rautakehikkoiseen sänkyyn seitsemässä minuutissa on vaativa suoritus.
”Viheltää!” Paakkonen huutaa tuvan ovelta ja 26 miestä heittäytyy tuvan lattialle suojautuakseen kuvitelluilta kranaateilta. Lattia on niin ahdas, että makaamme osittain toistemme päällä, kahdessa kerroksessa.
”Räjähti!” Jatkamme vuoteidemme sijaamista.
Seitsemän minuutin kuluttua Paakkonen tulee taas tupaamme, silmäilee punkkiamme:
”Tuossahan on peitteessä ryppy.” Hän osoittaa jonkun vuodetta.
”Tämä tupa, käytävälle nelijonoon kaksi lakanaa mukana, järjesty! Aikaa puoliminuuttia, toimikaa!” Paakkonen komentaa.

Sitten punkkatarkastukseen onkin aikaa enää kuusi minuuttia. Sama vuoteiden aukirepiminen ja seuraavaan punkkatarkastukseen on aikaa viisi minuuttia. Sitten:
”Aikaa neljä minuuttia!”
”Viheltää!”
Tunnen otsallani hikikarpaloita mutta en ehdi pyyhkäistä niitä pois. Makaan lattialla puoliksi sänkyni alla ja yritän selälläni maaten nyhrätä punkkani peitettä kuntoon, kuten muutkin tekevät.
”Ettehän te yritäkään”, kähisee Paakkonen. ”Tämä tupa, käytävälle nelijonoon kaksi lakanaa mukana, järjesty! Aikaa puoli minuuttia, toimikaa!”

Santsari saattoi myös käyttää inhottavinta kiusaamismuotoaan. Hän osoittaa jonkun vuodetta:
”Oppilas Mannisen pyynnöstä: Tämä tupa, käytävälle nelijonoon kaksi lakanaa mukana, järjesty! Aikaa puoli minuuttia, toimikaa!”
Näin santsari sai muun joukon harmin kohdistumaan tähän onnettomaan.

On neljäs ilta Valkoisessa helvetissä. Meillä ei kahteen viikkoon ole vielä oikeutta poistua kasarmialueelta. Mutta ruokalan vintillä oleva elokuvateatteri on täynnä meitä aliupseerioppilaita. Siellä menee joku tyhjänpäiväinen elokuva. Mutta piinatuille nuorille miehille tämä on hetken pakopaikka. Istua hetki hiljaa pimeässä, lepuuttaa kiusattua mieltään. Tänne eivät santsarit sentään tule. Minä katselen ympärilläni olevia miehiä. Ihmisen onnenhetki voi olla tehty hyvin yksinkertaisista aineksista.

Kun hiljaisuus -komennon jälkeen makailemme vuoteissamme Ketola aloittaa puhua matalalla äänellä:
”Ei tätä kai kaikki kestä. Yheltä pioneerioppilaalta prakas hermot. Ne marssi tuossa Kymijoen sillalla. Se hyppäs jokeen. Arvatkaa, mitä kouluttaja sano.”
”No?”
”Täyttäkää oikein.”

Aamutoimet eli -vipinät ovat melkoinen tapahtuma: Satakolmekymmentä miestä kuudessa minuutissa järjestyneenä nelijonoon kasarmin pihaan valmiina lähtemään aamuteelle. Siihen kuuteen minuuttiin mahtuu wc:ssä ja pesulla käynti, vaatteiden nouto kuivaushuoneesta, vuoteiden sijaus, vaatteiden vaihto, yövaatteiden pinkkaus vuoteen päähän ja kaappien järjestäminen. Ja aina välillä ehdimme suojautua viheltäviltä kranaateilta tuvan lattialle.

Kaikkeen tottuu. Vain muutama oppilas jättää kurssin kesken. Vaikka minäkin ensimmäisinä öinä ajattelen, että eihän tätä kolmea kuukautta kestä, minäkin sopeuduin. Ja kaveruus ja ystävyys kantavat. Aikaa myöten punkkasulkeisten ja kranaatti-iskun aikana huomaan ajattelevani ihan muita asioita kuin sitä absurdia, piinaavaa tilannetta, jossa olen mukana.

On taas punkkasulkeiset. Makaamme vierekkäin Jääskeläisen, yläpunkan kaverin kanssa tuvan lattialla, puoliksi punkan alla. Nyhräämme molemmat vuoteen peitettä järjestykseen patjan alle. Huomaan hänen hyräilevän tuttua iskelmää:
”… keinu kanssani ja saapuu yö…”, muistan sanat.

Jääskeläinen on mennyt edellisellä lomallaan kihloihin. Arvaan, missä hänen ajatuksensa ovat. Hän huomaa katseeni. Silloin taas räjähtää ja nousemme pystyyn:
”Se on kato sellaista, valssi kesällä”, Jääskeläinen sanoo ja hymyilee savolaispojan kaiken ymmärtävää, monimielistä hymyä. ”Ei me välitetä, Benito”.

Nauru on ahdistetun ihmisen paras lääke ja pahin ase. Nauru on hallitsematonta kapinaa ylivaltaa vastaan. Se on uhmaa kaikkea ihmisen tekotärkeyttä ja typeryyttä vastaan.

Palaamme miinakentäntekokoulutuksesta metsästä. Marssimme kasarmialueella olevan kantahenkilökunnan asuntolan ohi. Paakkonen on muutaman metrin joukkueemme edellä. Asuntolan pihassa rähjää kolmi - nelivuotias poika talvihaalareissaan. Kaveri on saanut pahan raivarin, heittäytyy välillä lumeen pitkäkseen ja yrittää sitten lumilapiolla lyödä häntä rauhoittelevaa äitiään. Räkä ja kyyneleet sekoittuvat lapsen pakkasen punoittamilla, itkuntuhruisilla poskilla.
”Siitä tulee vielä kova kouluttaja.” Töppö- Manninen naureskelee ja viittaa parkuvaan poikaan.
Marssirivistö hörähtää nauruun.
”Mitä siellä naureskellaan?” Paakkonen kääntyy vilkaisemaan taakseen. ”Hiljaa rivissä!”
”Selvää santsariainesta. Luonnevika näkyy jo lapsena”, minä lisään.
Lumi narisee saappaissamme eikä Paakkonen kuule, mitä puhumme. Lähipiiri kuulee ja marssirivistö hörähtää uuteen nauruun.
”Joukkue, seis!”
Paakkonen pysähtyy ja joukkue pysähtyy.
”Nauru loppuu nyt!” Paakkonen on totinen.
”Joukkue! Pioneerimuistomerkki kiertäen eteeni nelijonoon järjesty, mars, mars!” Paakkonen viittaa sadan metrin päässä lumiaukiolla törröttävään kivirakennelmaan.
Lähdemme kahlaamaan hangessa kohden muistomerkkiä.
”Viheltää!” Ja me heittäydymme lumeen pitkällemme.
”Tuli mutka matkaan”, Töppö-Manninen virnistää lunta naamassaan.

Olemme vasta parinkymmenen metrin päässä, kun koulunjohtaja kapteeni Lampinen tulee sattumalta paikalle. Kuulen keskustelun:
”Alikersantti, mitäs joukkue tuolla hangessa tekee?” hän kysyy Paakkoselta.
”Herra kapteeni, ne nauroivat.” Paakkonen seisoo asennossa.
”Nauroivat?” Lampinen toistaa mietteliäästi. ”Kyllähän sitä sitten..., kun nauroivat. Jatkakaa!”
Lampinen lähtee kävelemään mietteliään näköisenä kädet selän takana: – Kyllähän sitä sitten, kyllä, kyllä…

Marssimme taas järjestäytyneenä rivistönä kohden kasarmia äskeisestä kurinpalautuksesta hengästyneinä. Minulla on outo tunne jonkunlaisesta selittämättömästä voitosta.
”Nauru pidentää ikää ja matkaa”, joku keksii viisauden. Ja taas rivissä naureskellaan.

Illalla vuoteessani mietin Danten Divina Comediaa. Siinähän helvetti on jaettu osastoihin. Oliko niitä seitsemän? Syntiä tehnyt joutui tietylle osastolle sen mukaan, miten pahan tekoon oli syyllistynyt maan päällä. Tuomio oli johdonmukainen. Muistaakseni imartelusta joutui helvetin neljännelle osastolle.
Täällä Valkoisessa helvetissä oikean ja väärän säännöt ovat nurinpäin. Täällä imartelu ja mielistely esimiehiä kohtaan on hyve. Siitä palkitaan. Ja nauru, terveen ihmisen spontaani teko, joka on hyvän yhteisön merkki, oli synneistä pahimpia. Danten oikeudenmukainen helvetti olisi helpompi kestää. Oikeastaan se ei olekaan oikea helvetti, mutta tämä kaikessa vääryydessään on.

Me kaikki koemme yhteisen kärsimyksen omalla tavallamme. Yhteisen helvetin ohella, meillä on oma yksityinen helvettimme. Mutta ystävyyden ja toveruuden avulla me voimme jakaa molempien helvettimme taakkaa.
Ponnistelun ja kärsimisen kautta opimme arvostamaan rauhaa, lepoa ja lopettamista. Sillä parasta ponnistelussa on sen lopettaminen.

Kolmen päivän sissijotos on alkanut. Joukkueemme etenee hiihtäen lumisessa metsässä täyspakkausreput selässään. Kärjessä etenevät aukaisevat latua. Sissiteltat ja kamiinat on pakattu kahteen mukana vedettävään ahkioon. Jääskeläinen, Mattila ja minä olemme radiomiehiä, isoja, vahvoja miehiä kaikki, minä meistä hintelin. Tehtäväämme kuuluu raahata mukanamme kahta radiota, joista toinen on kaksikymmentä kiloa painava Topi ja toinen puolta kevyempi Panu. Kahden tunnin välein vaihdamme radioita ja yksi saa lepovuoron. Minulle osuu ensimmäinen Topi-vuoro. Latu on pehmeä ja pettävä. Kahdenkymmenen kilon täyspakkausrepun lisäksi minulla on samanpainoinen radio rinnallani. Tunnin hiihdon jälkeen tupsahdan alamäessä suulleni hankeen. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta nousta ylös omin avuin pehmeässä lumessa. En saa suksia jaloistani. Reppu ja radio painavat. Kun joukkuetoverieni avulla pääsen ylös, huomaan että toinen sauvani on poikki. Ei auta muu kuin veistää ladunvarresta vankka leppäkeppi tilalle.

Kolmen vuorokauden sissijotos on edessä, minulla leppäkeppi sauvana. Se uppoaa syvälle hankeen. Joka askeleella joudun ponnistelemaan, että pysyn pystyssä pehmeällä ladulla. Repun ja radion hihnat kiristävät, polttavat hartioitani. Huomaan, että kasarmia, valkoista helvettiä voi kaivata, sen säännöllisyyttä ja sen turvaa. Sen piina on kaikille yhteistä. Täällä jotoksella me käymme kukin omaa selviytymiskamppailuamme.

Toisena päivänä ylitämme Pahkajärven jäätynyttä selkää. Minulla on taas Topi-vuoro. Kun muu joukkue työntelee itseään kevyesti eteenpäin kirkkaan jään pinnalla, minun leppäkeppini ei pidä jään pinnassa. Minä ja Jääskeläinen painamme radioinemme enemmän kuin muut. Pinnalla oleva jääkerros pettää allamme. Pian muut etääntyvät meistä ja näkyvät enää pieninä mustina pisteinä kaukana edessämme. Me kahlaamme vesisohjossa keskellä järven selkää.
”Lauletaanko aaria oopperasta Kusessa ollaan?” Jääskeläinen ehdottaa ja odottamatta vastustani se alkaa hoilottaa.
”Kuusessa ollaan, kuusessa ollaan, helvetin kuu-usessa o-ollaan!”
”Ai kun kaunis!” Minä sanon, samalla kun yritän päästä kantavan jääkerroksen päälle.
”... ja kantaesitys?”
”Kuusessa ollaan, kuusessa ollaan, helvetin kuu-usessa o-ollaan!” Jääskeläinen toistaa hoilotuksensa niin, että laaja jäätikkö raikuu.

Olemme uupuneita, kun viisitoista minuuttia muita myöhemmin tulemme rantaan. Sissitoverimme ovat jo ehtineet sytyttää nuotion. Muutamassa nokisessa pakissa höyryää sulanutta lunta.
”Kato, radiomiehet! Hyvä, että tulitte. Voidaan kuunnella lauantain toivottuja”, Ketola huikkaa.
”Ei tänään ole lauantai”, Jääskeläinen huohottaa sauvoihinsa nojaten.
”Älä välitä, ei tuosta teidän toosastanne kuulu toivottujakaan.”
Sitten ne hekottavat nauruaan.
”Maistuuko pojille kahvi?” Töppö - Manninen kysyy.
”Onko kermaa?” Minä kysyn, samalla kun riisun radiota rinnaltani.
”Ei, unohtu.”
”Kävisitkö hakemassa?”
”No en.”
”Olkoon tämän kerran, menköön mustana.”
Pudotan repun selästäni, istun rantakiville muiden joukkoon ja kuivaan hikeä kasvoiltani. Työnnän käteni sisään lumipuvun kosteasta kaula-aukosta ja tunnustelen vuorotellen molempia olkapäitäni. Solisluiden päällä kulkevat verisuonet ovat paisuneet ja tunnen niissä pulssini vahvan jyskytyksen.

Lepotauko on puolentunnin mittainen. Sitten joukkueenjohtaja luutnantti Vartiainen komentaa meidät liikkeelle.
”Mitäs hyvähän tässä on lähteä. Reppu on paljon keveämpi, kun on syöty.” Ketola naureskelee ja saa taas porukankin nauramaan.
”Kunpa tämä radiokin kevenisi syömällä”, Jääskeläinen sanoo, kun se vuorostaan kiskoo Topia rinnalleen.

Tähän aikaan vuodesta pimeä tulee metsään jo viiden aikoihin. Hiihtomarssimme jatkuu myöhään iltaan. ”Tauko paikalla”-komento tarkoittaa viiden minuutin lepoa sauvoihin nojaillen. Sitten tulee taas ”Liikkeelle” -komento. Meillä on määräys pitää silmällä taistelupariamme. Tauon aikana joku saattaa nukahtaa seisaalleen ja jäädä metsään nukkumaan sauvojensa varaan.

Seuraavana aamuna sissijoukkueemme lähtee järjestämään väijytystä meitä takaa - ajaville. Radiomiehistä ainoastaan Mattila lähtee joukkueen mukaan Panu-radion kanssa. Minä ja Jääskeläinen saamme jäädä vartioimaan leiriä ja lepäämään.

Havuista tehdyn laavun edessä palava nuotio hohkaa mukavasti lämpöään. Savu ja havunoksat tuoksuvat. Lepäilemme Jääskeläinen kanssa makuualustoillamme havujen päällä. Takana on hyvin nukuttu yö. Kehossa viipyy eilisen ponnistuksen raukeus. Nuotion päällä riippuvasta pakista nousee ensimmäisiä höyrykiehkuroita.
”Jokohan se on sulanut.” Jääskeläinen kohottautuu ja nostaa pakin varovasti alas laavun pohjalle.
”Pari päivää niin päästään lomille.” Nyt hän kaapii lusikka – haarukka -systeemillään rokkaa purkista pakkiin. ”Laita sää lihaa terästykseks'.”
Ryhdyn etsimään naudanlihapurkkia repustani. ”… ja tapaat morsmaikkoses?”
”Joo, kyllä.” Jääskeläinen näyttää tyytyväiseltä. ”Varma saanti”, hän virnistää.
”Kyllä teidän ukkomiesten kelpaa.” Minä availen säilykepurkkia.
”On siinä puolensa. Kihloissa me vasta.”

Raaputtelen naudanlihat purkista höyryävään pakkiin ja nostan sen kepin hankaan nuotion päälle. Sitten molemmat kaivamme repustamme vanikkaa ja voita. Jääskeläinen yrittää levitellä voinappia näkkileipänsä päälle, mutta jäinen voi on kovaa ja leipä murtuu kappaleiksi.
”Hitto tätä, ihan jäässä.”
Minä en edes yritä saada voinappia leviämään, vaan halkaisen sen puukollani kahtia ja asetan jäiset puolikkaat leipäpalojen päälle.
”Katos näin.”
Kun saamme vanikka-voileipämme valmiiksi, keskitymme odottamaan keiton kiehumista. Kyyryssä istuen tuijotamme liekkejä ja höyryävää pakkia.
”On ne vaan ne ensimmäiset kerrat jännittäviä naisen kanssa. Ei oikein tiedä, miten toimia. Kun sää makaat siinä päällä, tiedätkö, miten saa kätevästi sen housut pois, käsi kun ei yletä nilkkoihin saakka.”
”Niin, hankalaahan se on siinä asennossa.”
”Mulla on yks' tekniikka: mää työnnän ensin kädellä housut alas poviin, sitten jalalla polkaisen ne nilkkoihin, pois.”
Minä katselen rinnettä alas kuusikon vihertävään pimeään. Oksat riippuvat raskaina nuoskan lumikuorman alla. Savun ja havujen tuoksuun sekoittuu hienoinen hernerokan tuoksu.
”Tuo kuulostaa toimivalta.”
Minua hymyilyttää. Tiedän, että nyt olemme Jääskeläisen kanssa lähellä ystävyyden syvintä olemusta. Tällaisia asioita ei kerrota kenelle tahansa. Liikutaan kaikkein salaisimman, pyhimmän tiedon alueella. Kertaan mielessäni: - Ensin kädellä housut alas polviin, sitten jalalla polkaistaan ne nilkkoihin ja pois. Tuskin edes isät pojilleen kertovat näin pyhiä salaisuuksia.

Viimeinen päivä on kaikkein tiukin. Silloin jokainen kohtaa oman helvettinsä.
Otamme luutnantti Vartiaisen kanssa radiolla yhteyttä komentokeskukseen. Muu joukkue etääntyy ja jäämme siitä muutaman minuutin jälkeen. Lumisella tiepohjalla leppäkeppisauvani pitää melko hyvin ja pysyn Vartiaisen vauhdissa, kun hiihdämme joukkueen etumatkan kiinni.
Olen kuullut puhuttavan ”simahtamisesta”, mutta ensi kerran näen, mitä se tarkoittaa käytännössä. Kaksi joukkuetoveriani laahustavat kymmenen metrin välein sadan metrin päässä muiden takana. Jälkipään valvoja on ottanut molempien kiväärit kantaakseen ja vilkuilee taakseen väsyneitä seuraillen. Heidän olemuksensa on lysähtänyt kasaan. Sukset kainalossaan ja etenevät lasittunein katsein eteenpäin.
Kun viimein tulemme leiripaikkaamme, lääkintämiesten auto noutaa kaksi simahtanutta taistelijaa sairaalaan. Mattila, meistä kaikkein vahvin kolmas radiomies, saa huimauskohtauksen ja hänet myös autetaan lääkintäauton kyytiin.

Ihmisen ryhmäkäyttäytymisestä voi kuvata sateenkaarella. Siinä erottuvat kaikki värit, ihmisluonteiden koko kirjo. Sen sateenkaaren päässä ei ole aarretta, vaan se laskee alemmas kuin alhaisin, pimein laakso. Ja sen huippu kohoaa ylös sateen raikastamalle sinitaivaalle.

Kun hiljaisuus -komennon jälkeen tuvissa sammutetaan valot, nuoret miehet haluavat keventää mieltään. He aloittavat keskustelun vaitonaisella äänellä vuoteissaan pimeässä maaten.
”Tiedättehän pojat, miksi täällä punkkien petaamista harjoitellaan niin paljon?” Ketola kysyy matalalla äänellä.
”Kaikki varmaan ovat kuulleet vitsin, mutta haluavat kuulla sen uudelleen Ketolan kertomana.
”No, kerro.”
”No, jos sodassa tulee tasapeli, niin punkat ratkaisevat.”
Vuoteet hytisevät nuortenmiesten tukahdutettua naurua. Ja pimeä tupa on täynnä toveruutta, yhteistä hyvänolon tunnetta:
”Me varmasti voitetaan.”

Virkaintoisimmat santsarit kuuntelevat oven takana, kuuluuko tuvista puhetta. Oven takaa kuuluva nauru on vielä pahempaa.
Ovi tempaistaan auki. Santsari seisoo ovella:
”Mitäs täällä pulistaan? Vieläkö naurattaa? Tämä tupa pesulle, mars, mars!”
Pesulle, vaikka unikin olisi maittanut! Pahimmillaan edessä ovat öiset punkkasulkeiset.

Aliupseerikoulun sairas ilmapiiri tarttui myös oppilasjoukkoon. Paljutusporukka, viiden – kuuden miehen muodostama lepakkomiesjengi alkaa liikkua öisin. Niillä on kaulahuivit vedetty kasvojen päälle niin, että ne muistuttavat batman -naamiota.
“Bada- dada- dada- dada, bada- dada- dada- dada, Batman!...”
Paljutusporukan hoilotus kaikuu kasarmin öisellä käytävällä. Sitten miesjoukko tunkeutuu tupaan sisälle ja raahaa, jostain syystä paljutustuomion saaneen, vastaan pyristelevän oppilastoverinsa pesuhuoneen suureen altaaseen yövaatteet yllä.

Käytävän päässä omassa tuvassaan nukkuvat santsarit eivät puutu tähän öiseen touhuun. Paljutukset ovat Valkoisen helvetin perinnettä, kuuluvat sen henkeen. Ne täydentävät santsareiden kiusaamistyötä. Ne ovat osoitus kouluttajien voitosta, voitosta yli järjen ja toverihengen.

Meidän tuvassamme ei paljutusjengiin kuuluvia ole. Se ei estä lepakkomiehiä tunkeutumasta myös meidän tupaamme.
Heräämme käytävältä kajahtavaan batman –hoilotukseen:
“Bada- dada- dada- dada, bada- dada- dada- dada, Batman!...”
Jännitämme, milloin olisi meidän tupamme vuoro, jonkun meistä. Sitten ovi tempaistaan auki. Mutta ennen kuin paljuttajat ehtivät metriä pidemmälle tupaan heidän edessään punkkarivien välissä seisoo vanttera mies unenpöppöröinen tukka pystyssä, kenttälapio iskuun valmiina:
Bada- dada, Batmannit!”
Punkkisen hahmo piirtyy tummana ja uhkaavana käytävältä tulvivaa valoa vasten ja tukkii lepakkomiesten tien peremmälle tupaan: ”Tänne ei tulla!”
Paljutusporukan nokkamies yrittää eteenpäin.
”Tultiin paljuttamaan, ei sua vaan Töppö-Mannista.
”Vittuun paljunenne!” Punkkinen vie kenttälapionsa kauemmas taakse ja valmistautuu iskuun. Hän tuo mieleeni kunnarilyöntiin valmistuvan pesäpalloilijan tai Sven Tuuvan Koljonvirran sillalla.
”Ulos täältä!
”Mitä sinä...?”
”Äkkiä!”
Paljutusporukka perääntyy ovelle ja häipyy tuvasta.
”Hullu se on.”
Koko tupa on maannut vuoteissaan ja pidätellyt henkeään jännityksestä. Punkkinen asettaa kenttälapionsa lapiotelineeseen, käy sulkemassa tuvan oven ja sanomatta sanaakaan painuu vuoteeseensa.

Punkkinen sanoo harvoin sanaakaan. Enimmäkseen hän istuskelee yksin. Hänen olemuksessaan on jotain perisuomalaista syvää synkkyyttä. Tätä synkkyyttä korostaa sen ikäiselle kaverille harvinaisen vahva, usein ajamaton parransänki. Me annamme hänen olla oloissaan. Mutta jotenkin omituisena häntä pidämme. Tuon tapauksen jälkeen nimeän Punkkisen mielessäni Sven Tuuvaksi.

On kevät. Kolme kuukautta on kulunut ja lähdemme kukin tahoillemme, kuka takaisin omaan varuskuntaansa apulaiskouluttajaksi, kuka Haminaan upseerikouluun. Kuusi meistä valitaan Korian aliupseerikouluun santsareiksi kouluttamaan seuraavan ikäluokan tulevia oppilaita. Valkoisen helvetin mylly pyörii.
Me katselimme Korian taaksejäävää maisemaa, kuka auton, kuka bussin, kuka junan ikkunasta. Nuoren miehen mieli on joustava. Mieluummin se työskentelee olevassa ja tulevassa kuin märehtii menneitä. Me jätimme Korian helvetin toki ilman suurta haikeutta mutta myös ilman kaunaa.

Joskus kun joku meistä kulkee Korian ohi, hän saattaa terävöittää katsettaan, kurkottautuu ylemmäs auton penkillä: Näkyykö Pioneerimuistomerkkiä? Vieläkö Valkoinen helvetti on pystyssä? Vain harva meistä viitsii kääntyä ohi vievältä tieltä sivuun lakkautetun kasarmin alueelle.

Kymmenien vuosien kuluttua minä poikkean kesälomallani Korian ohi ajaessani päätieltä sivuun. Jätän autoni entisen vartioportin kohdalle. Tässä samalla paikalla seisoin joskus ladattu konepistooli rinnallani vartiossa kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Sitten kävelen puiden varjossa olevan suuren valkoisen rakennuksen pihaan. Asfalttipiha on halkeillut. Halkeamissa kasvaa voikukkia. Olen aina ihaillut voikukan elinvoimaa. Mutta vasta täällä Valkoisen helvetin harmaalla asfalttipihalla huomaan, kuinka uskomattoman kaunis kasvi se on.

Rakennus katsoo minua avarin, tummin ikkunoin aivan kuin se haluaisi sanoa:
”Miksi minua katsot? Eivät rakennukset, eivätkä paikat ole pahoja. Ei maailmakaan ole paha, vaan ihmiset sen siksi tekevät. Eivätkä ihmisetkään oikeastaan ole pahoja. He ovat vain ymmärtämättömiä tilanteen ja roolinsa uhreja. Helvettikään ei ole niin paha kuin kuvitellaan. Silläkin hyvä ja paha, oikea ja alhainen käyvät jatkuvaa kamppailua keskenään.”

Pentti Salmela

maanantai 11. tammikuuta 2016



2.12.2015

K orppi

Kun jumala hylkäsi maailman
ja sen ihmisen haltuun antoi,
tänne määräsi hän oman vartijan,
joka ikitietoa mukanaan kantoi

Korppi istuu latvassa kelopuun
ja sieltä hoitaa näin tehtäväänsä
Sen edessä aukee metsät maan
ja vain taivas on yllä päänsä

Sieltä seuraa se melua maailman
ja näkee autojen, tehtaiden savut,
panee merkille taivaan tummenneen
ja ruskenneet mäntyjen havut

Sieltä näkee se myöskin tulevaan
hädän, sotien jatkuvan ajan
Se istuu rauhassa oksallaan,
väkilaumat kun ylittävät rajan

Mustaviitassa tuomion tuomarin
laskuist' auringon pitää se luvun
Päivät tietää se jokaisen kulkijan
ja armoajan myös ihmisen suvun.


Pentti Salmela