keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Arto Varpio, Antologian julkistuksessa luettu.



Vastuullinen vapaus
Pari viime viikkoa on eri puolilla maailmaa toisteltu iskulausetta ”Minä olen Charlie” ilmaisemassa lausujansa puolustavan Charlie Hebdo-lehteä ja sen oikeutta pilkata kaikkea mikä piirtäjien mieleen tulee. HS kertoo Angoulêmen sarjakuvamessuilla esiintyneen Jean-Christophe Menun provokatiivisista ajatuksista. Siis juuri niin kuin kyseisessä lehdessä tehtiin. ”Kun sanotaan ’Minä olen Charlie’, soitetaan Notre Damen kirkon kelloja kuolleille, jotka vastustivat uskontoa. Kun sanotaan ’Minä olen Charlie’ tehdään kansallissankareita ihmisistä, jotka paskansivat sellaisten instituutioiden niskaan”.
En tunne tätä lehteä tai sen tekijöiden missioita muuta kuin tämän hirmuteon aiheuttaman mediakohun yhteydessä kerrotun. Oliko heidän tavoitteensa herättää ihmisissä kriittistä ajattelua vai oliko pilkka itsetarkoitus? Tekivätkö he tottumuksia ja ajatustapoja kyseenalaistavaa taidetta vai harjoittivatko elinkeinoa, jossa olivat nähneet potentiaalista kysyntää? Vai etsivätkö itselleen huomiota samoin kuin heidän tappajansa omalla tavallaan. Tiedämmehän, että mikä tahansa teko voidaan pukea yhtä hyvin pyhimyksen viittaan kuin halveksittuun oman edun tavoitteluun. Heidän tultuaan tapetuiksi, heistä on tiedotusvälineissä annettu kuva rohkeina kaiken pilkkaajina, jotka joutuivat maksamaan korkeimman mahdollisen hinnan ottamastaan vapaudesta.
Sananvapaus tarvitsee toteuttajansa, puolustajansa, sankarinsakin. Ilman sitä demokratia ei eläisi. Mutta kysyn kuitenkin; Mitä niin tärkeää on pilkkaamisessa ja toisten ihmisten arvojen niskaan paskantamisessa, että sen harjoittajat pyhitetään kansakuntien kunniakaappien päälle. Ja tätä kysyn ilman pienintäkään tarkoitusta puolustaa heidän tappajiaan. Jos murhaajat nostivat itsensä Allahin tuomareiksi, heidän mielestään väärintekijöitä vastaan, eikö saman tehnyt Charlie Hebdon pilkattujaan kohtaan? Arvelen, että maailma ei kummankaan tekemisillä juuri paremmaksi tullut.
Jos näitä uhreja toisiinsa vertaan, tulen johtopäätökseen, että pilapiirtäjät kuitenkin olivat toimineet omaehtoisesti, harkinneet ja uhmanneet tietämäänsä riskiä. Sen sijaan heidän tappajansa, sittemmin itsekin yhteisön itsepuolustuksen toimesta tapetuiksi tulleet, olivat omaa vallanhaluaan toteuttavien rosvopäälliköiden aivopesemiä ja hyväksikäyttämiä.
Palaan Menun sanoihin sarjakuvamessuilla. ”Voimme sanoa ’Minä olen Charlie’ vain, jos pilkkaamme ylikansallisia yhtiöitä, jotka tuhoavat tämän planeetan” hän sanoi.  Kyllä, - mutta. Pitäisikö kuitenkin pilkka osoittaa meihin itseemme? Meihin jotka annamme näille ylikansallisille yhtiöille rahamme vastineeksi heidän markkinointimanipulaatiostaan ja tuotteistaan ja suostumme heidän marioneteikseen. Meihin, jotka kaupan hyllyväleissä valintoja tehdessämme tartumme mainoksin tajunnassamme tutuksi tehtyyn tuotteeseen ajattelematta valintamme vaikutuksia. Näin toimimalla olemme yhtä syyllisiä kuin nämä pilkan kohteeksi osoitetut planeetan tuhoajat. Valmiin, teollisesti prosessoidun ruoan tuottama helppous voittaa vaikutukset omaan tai kansantalouteen. Tuotteeseen markkinoinnissa liitetyt mielikuvat voittavat valinnan vaikutukset elonkehän säilymiseen terveenä seuraavillekin sukupolville. Riemuitsemme maidon marginaalisesta hinnanlaskusta voidaksemme käyttää säästyneet eurot turhuuteen, joka tuhoaa luonnonvaroja ja tuottaa väärään paikkaan joutuvia jätteitä, mutta jättää alkutuotannon harjoittajan kaupan ylivoimaisen neuvotteluvoiman uhriksi. Pelkäämme geenimanipulaation vaikutuksia hyvinvointiimme tai luontoon, mutta emme ymmärrä, että huutomme halvan ruoan perään pakottaa tuotantoketjun etsimään tehoja joka portaassa, eniten siellä missä neuvotteluvoima on heikoin. Miksi emme pilkkaa iltapäivälehtien ruokinnasta ravittua sivistystämme, jonka tuottamalla arvostelukyvyllä käytämme omaa sananvapauttamme?
Vapaus on aina suhteellista. Ei ole vapautta tehdä sellaista joka rajoittaa toisen vapautta. Allahiin uskovalla ei ole vapautta rajoittaa toisen nimiseen Jumalaan uskovan vapautta harjoittaa uskoaan. Minkään uskonnon tai aatteen ei tule pilkata toisen uskoa ja ajatuksia, sillä siten asettuu toisin ajattelevan vapauden toteutumisen esteeksi. Meillä ei ole lupa käyttää luonnonvaroja siten, että sen seurauksena jälkeemme tulevien oikeus siihen rajoittuu.
Sitä paitsi harmonia, ennustettavuus ja vakaus on turvallisempi kuin konflikti, pilkka ja pelko – myös ja varsinkin Suomen ja Euroopan Unionin ulkopolitiikan toimintaohjeena.
 

tiistai 7. marraskuuta 2017

Kolkko on kone kaverina


Insinööri ihmelaitteen,
tietokoneen taikoi
Ikuiseksi ystäväks’ sen
ihmiselle aikoi

Mut’ kolkko on kone kaverina
kaiken päivää kahen olla,
vilu rinnalla roboneijon
yötä yhessä vietteä

Jätin
autot, kännykän ja chatin

Paluun 
luontoon
tein mä komeen
Liityin
metsän kanssa
samaan Someen.

Pentti Salmela

Tanssiinkutsu

Nata,
sinä notkea neitoheinä
sinun vartesi taipuu
kesän viulujen säveleinä

Käsivarsille
tanssiin kutsujan taivut
kesätuulen vietäväks’
hentona hetkeksi vaivut.

Vuorollaan
siskoistas’ jokainen
käy mukaan taitavan
tanssijan sen

Kesäyönä
     nukkuvat kaikki
     nukkuu myös tuuli
Valvoo vain hän,
     joka valkeaa yötä
     päiväksi luuli.

 Pentti Salmela

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Aamuista melankoliaa (Vuokko Sorvari)

Luulin, että paikkani olisi sylissäni. Kaikki osamme sopivat niin hyvin yhteen, mitä nyt vatsat vähän pömpöttivät. On vaikea nukkua, kun pömpöttävä vatsani kaipaa kaveriaan. Se murisee, suolissa kulkee ilma, ja kun aamulla herään, se on väsynyt ja äreä. Rinnat ovat vatsan kanssa kimpassa, ne esittävät sen silmäpusseja

Huulet Silmät (Vuokko Sorvari)

Huultesi takana tuoksuu suru. Silmissäsi kulkee hautajaissaatto. Minun ihana tehtäväni on hennolla henkäyksellä puhaltaa suru syrjään katsoa silmiisi niin että niissä tanssivat lapset.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Saara Huotari

     En halua 
     nopeasti syttyviä lieskoja
     jotka hetken tuikahdettuaan 
     hiipuvat
     ja unohtuvat
    Minä tahdon koota voimani 
    suureen roihuun
    ja sitten palaa
    koko maailman nähden
              kauan
             kauan

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Sankareilla on sodat salatut


Sankareilla on sodat salatut
toiset taistot ku tavallisten
Sivukujia kummia kulkee
yksinänsä öitä valvoo
jumalten juonia miettii
suuren virran suuntaa setvii

Sankarit ne kilvettä kulkee
selkämystään suojaamatta
Taija ei taistoja muitten
kieroiluja kademielten
jättää juonet juonimatta
taistelut selkäsä takana

Kenkään ei säröittä säästy
sankaritkaan varjotta vaella
Suuruus ei suruilta suojaa
puukon pistoilta paranna
Pahimmin purevat piikit
parjaukset pettureiden
taklaukset takaa tehdyt
iskut ystävän lyömät.


Pentti Salmela

Huomispäivä

Kanna kortesi kekoon
silloin kun vielä voit.
Huomispäivä tulee eteen
et voi tehdä mitään,
vaikka tahtoisit.
Ihan totta se on,
vaikka et usko,
huomispäivä on pian eilinen.

29.8. 2016 Saara Huotari

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Kevät

Kalpeaa, kuollutta
vielä marrolla maa
ikävää aikaa, mutta jo
kevätpuro solisee hurmioituneesti
odottaa muuttolintujen konserttia
paljaiden puiden latvuksiin
odottaa maan kirkuvan vihreyttä
veren punaista raivokasta  hurmiota. 

Anja Suni 2017

torstai 4. toukokuuta 2017

Aarrearkku

Katselen omistamaani ihmeellistä rasiaa, jonka kantta koristaa värikäs maalaus, sivuja kiertää ornamentti. Sisältä rasia on punainen.  Sanon sitä aarrearkuksi, koska säilytän siinä merenjumalten lahjaa, helmikaulanauhaa.
 Mutkikkaan elämänpolkuni varrella olen hetkeksi pysähtynyt Kotkaan, jossa pidin pari vuotta antiikkiliikettä, Galleria Anjuskaa.  Kaikki asiakkaat eivät tulleet ostamaan kauniita tavaroita, vaan halusivat luopua omistamistaan esineistä, kuka mistäkin syystä. Eräänä kauniina kevätpäivänä virolainen mies astui liikkeeseen ja tarjosi ostettavaksi ihmeellisimmän rasian, jollaista koskaan aikaisemmin en ollut nähnyt.
─ Tämä rasia on arvokas, vanha venäläinen perinteisesti valmistettu lakkamaalausrasia.  Myyn sen saadakseni suomalaista rahaa.
Kannen arvoituksellinen maalaus ja tekotapa kiehtoivat mieltäni. Ostin rasian.



Kannen maalaus tuo mieleeni sadun Lumikki ja seitsemän kääpiötä.  Mutta kuva on aivan erilainen kuin aiheesta tuntemani satukuvat. Tässä maalauksessa nainen makaa vuoteella ympärillään seitsemän miestä, mutta ne eivät ole kääpiöitä vaan tummaihoisia miehiä.  Mielessäni häivähtää keskiaikainen kolmiosainen alttarikaappi, jossa on keskuskuva ja sivuilla pyhimykset. Tässä kuvassa kaaren yhdistämään pylväiden väliin muodostuu keskuskuva. Vasemmalla sivulla johtaa portaikko kuvitellun rakennuksen sisäosiin ja siinä seisoo valppaana mies, joka katsoo keskuskuvan tapahtumaa. Oikealla sivulla johtaa portti puutarhaan, joka ympäröi maalausta. 
Keskuskuvassa on pysähtynyt tunnelma. Nainen on kuollut tai nukkuu keltaisella hohtavalla vuoteella, kruunupäinen pää punaista pielusta vasten.  Vuoteen jalkopäässä penkillä vasemmalla istuu kolmen miehen ryhmä tiiviisti yhdessä, oikealla puolella myös kolme miestä, joista yksi soittaa harpun tapaista soitinta, toinen on heittäytynyt makaamaan avatun kirjan päälle kuin tuskissaan tai ehkä hän rukoilee, kolmas helistää kelloa kädessään. Etualalla makaa koira käpälä ojentuneena pallon suuntaan.
Minusta alkaa tuntua siltä, että mystisellä kuva-aiheella saattaisi olla yhteys ikonimaalaukseen?

Ikonikirjallisuutta selatessani löysin useitakin ikoneja, joissa kuvattiin Neitsyt Marian elämän tapahtumia, jotka kuuluvat ortodoksisen kirkon liturgiseen kuvastoon. Kirkkovuoden viimeisin tapahtumaikoni on Jumalansynnyttäjän kuolon uneen nukkuminen, jota rasian makaava nainen muistuttaa. Varhaisimmissa ikoneissa ihmiset ovat tummaihoisia, kuten vuonna 1392 maalatussa ikonissa, jonka maalaajaksi arvellaan Teofanes Kreikkalaista. 
Myös venäjänkielisessä kirjassa Moskovalaisia ikoneja XIV – XVII vuosisadalta (1988) kuva 84, (taulu XV n) esittää kuolonuneen nukkunutta Mariaa tummaihoisia ihmisiä ympärillään. 

Aune Jääskinen, taidehistorian ikoniasiantuntija, esittelee kirjassaan Ikonitaiteen Mestariteoksia kaksitoista taiteellisesti ja hengellisesti merkittävää ikonia, joista yksi on novgorodilainen ikoni 1400-luvulta, Jumalanäidin kuolon uneen nukkuminen. Siinä Jumalanäiti makaa keltareunaisessa arkussa ympärillään joukko ihmisiä. Jääskisen tuntemien apokryfilähteiden mukaan: ”Neitsyt Marian kuolinvuoteen ääreen lennätettiin apostolit tuulispäässä. Itse Jeesus saapui vastaanottamaan äitinsä sielun, joka valkoisiin puettuna pikku olentona on hänen käsissään. Juutalainen Afonius halusi kaataa Marian vuoteen, mutta hänen kätensä tarttuivat siihen kiinni. Enkeli sivalsi kädet poikki miekallaan… Kompositioon kuuluu myös kirkkoisiä, enkeleitä sekä kuusisiipinen tulenpunainen kerubi Kristushahmoa kehystävän goottilaista suippokaarta muistuttavan kolmion kärjessä.
     Perimätiedon mukaan Jumalanäiti nukkui kuolonuneen omassa kotitalossaan, josta merkkinä voi olla punainen, rakennusten päälle laskostuva vaate.
     Minun rasiani kuvassa nainen makaa vuoteella niin kuin Jumalanäiti. Miehet muistuttavat kasvoiltaan noita ikonin tuulispään lennättämiä apostoleita, jotka surevat Jumalanäidin kuolemaa. Sama tunnelma välittyy ikonista ja rasian kuvasta. 

Tarvitsin suurennuslasin erottaakseni kuvan alalaidasta kirjoituksen: N: 1216. Kyrillisistä kirjaimista  selvisi nimi Palekh ja vuosiluku 1940.  Sana Palekh merkitsi minulle samaa kuin ”Seesam aukene!”  Palekh on kylä, jossa rasia on valmistettu vuonna 1940.
     Suomenkielistä  kirjallisuutta  lakkamaalaus-rasioista en löytänyt. Slaavilaisen museon kirjahyllyjen kuvitettujen venäjänkielisten kirjojen kieli ei minulle auennut. Mutta sain tiedon, että amerikkalainen Lucy Maxym on kirjoittanut englanninkielellä kahtena niteenä ilmestyneen kirjan Russian Laquer, Legends and Fairytales ja vielä lontoolaisen kirjakaupan osoitteenkin, josta kirjan voisi tilata. Tilasin kirjan. 

Kirjapaketin avattuani selasin hämmästellen ja riemastuneena saamiani kirjoja.  Lucy Maxym on julkaissut värikkäiden lakkamaalausrasioiden kuvat ja niihin liittyvät kansansadut lukijan mieltä kiehtovina kirjoina. Eipä ihme, että ensi painoksen 1981 jälkeen vuoteen 1990 mennessä niistä on otettu useita uusia painoksia. 
Lucy Maxym ihastui ensinäkemältä värikkääseen ja taidokkaasti maalattuun lakkamaalausrasiaan nähtyään sellaisen ystävänsä kodissa. Siitä alkaen hän alkoi etsiä tietoja merkillisistä rasioista – turhaan.  Hänen tiedonhankintayrityksensä johtivat prosessiin: hän opetteli venäjän kielen ja matkusti Venäjälle Moskovan takaisiin kyliin, Fedoskinoon, Palekhiin, Kholuihiin ja Msteraan, ihmeellisten rasioiden valmistuspaikkoihin tutustumaan rasioiden valmistustekniikkaan ja satukuvien maalaukseen. Hänen innostuksensa tuloksia voimme nähdä hänen julkaisemastaan edellä mainitusta Venäläistä lakkamaalausta, legendoja ja satuja –kirjasta. 
Kirjoittaja on itse nähnyt, miten paperimassa-rasian valmistaminen on monivaiheista ja tarkkuutta vaativaa työtä. Kuva-aiheiden maalareilla on takanaan neljän ja puolen vuoden koulutus. Parhaimmat maalarit ovat mestareita. Miniatyyrimaalausten maalauksessa tarvitaan suurennuslasia, siveltiminä soopelinkarvoja ja oravan häntäjouhia. 
Lucy Maximin kirjan toisesta osasta löysin sadun Prinsessa ja seitsemän sankaria.
Nyt minulle selvisi oman lakkamaalausrasiani aihe! 
Venäjällä on pitkään kansan parissa kerrottu suullisesti tarinoita ja satuja, samoin ruhtinaiden hoveissa. Kirjailija Aleksandr Pushkin on luonut kerrontaperinteestä kirjallista taidetta. Hänen kertomuksensa on toisinto sadusta Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Mutta Pushkinin sadussa Prinsessa ja seitsemän kääpiötä seikkailevat muinaisvenäläiset sankarit, bogatyrit, eivät kääpiöt. 
Tätä samaa aihetta ovat maalanneet niin Palekhin kuin muidenkin maalauskylien taiteilijat. Näissä maalauksissa keskiaikaisuus näkyy vielä keskuskuvan ulkopuolisissa erillisissä kuvissa. Myyttiset sankarit eivät enää muistuta ikonien tummia ihmisiä, vaan he ovat sotisopaan sonnustautuneita sotureita. Taitavat maalarit ovat maalanneet miniatyyrimaalauksia, joiden värit hehkuvat ja kuva-aiheet kertovat myyttisestä muinaisuudesta.  

Kirpputorilta löysin toisenkin kirjan ihmeellisestä lakkamaalauksesta: Palekhin taiteilija Alexei Orlansky on julkaissut kuvittamansa satukirjan Russian Fairy – Tales, Palekh Paiting by Alexei Orleansky (2000). Kirjan esipuheessa Abraham Raskin kertoo Palekhin ihmeestä, Paleshka-joen varrella Moskovasta koilliseen sijainneen ikivanhan asutuksen varhaisista maalauksista. Asutus ajoittuu 1300-1400 – luvuille. On mahdollista, että se oli myös ikonimaalauksen keskus. Miten tahansa, meillä on yhä joitakin tuolla ajalla maalattuja ikoneja, joiden hienostunut tyyli assosioituu Palekhin maalausten kanssa. Vähitellen ikonimaalauksesta ja siihen liittyvistä ammateista tuli Palekhin tärkein elinkeino. Se määräsi koko seudun elämäntavan ja henkisen ilmapiirin.” Näin Abraham Raskin kertoo Alexei Orlanskyn kuvittaman satukirjan esipuheessa Palekhin ihmeestä.

Venäjän kaikkiin osiin lähetettiin 1800-luvun lopulla iin vuosittain 10 000 ikonia, joiden hinta vaihteli ruplasta sataan, saattoivat maksaa enemmänkin. 

Vuosina 1921 – 25 kävi selväksi, ettei ateistisessa Neuvostoliitossa saa enää maalata ikoneja. Silloin ikonimaalarit muodostivat perinnemaalauksen artellin, työryhmän, joka alkoi erikoistua virallisesti papier-mache –artikkeleihin.  He alkoivat maalata lippaita, rasioita, nuuskarasioita, tarjottimia ja rintaneuloja. Mustalle paperimassa-lakkapohjalle maalattiin rikkaasti koristeltuja värikkäitä kuvia muna-temperalla. Palekh–miniatyyrit sitoutuivat kansantaiteen vanhaan muotoon, joka perustui vuosisataiseen ikonimaalausperinteeseen. 
Palekhin taiteilijat ovat säilyttäneet käsityötaidon, maalaustyylin, kuvioiden käsittelytavan, yhdistäneet perinteen koristekuviot ikonimaalauksesta kirjallisuuden inspiroimiin maallisiin aiheisiin kuten satuihin. Heidän töitään löytyy tärkeissä museoissa ja kokoelmissa ja tietenkin venäläisissä lahjatavaroiden myymälöissä.
Rasiaani on temperavärein maalattu satukuva. Osuin oikeaan epäilyssäni, että kuvalla on yhteys ikonimaalaukseen.  

Näyttää siltä, että rasioiden kuvaamistavassa on tapahtunut 1940-luvun jälkeen suuri muutos. Ikonimaalareiden taitoa ei ole unohdettu koulutuksessa, mutta ikonimaalauksen uskonnollinen sisältö on vaihdettu maalliseksi. Minun rasiani kansikuvan on saattanut maalata ikonimaalari, joka on menettänyt ammattinsa NL:n uskontokielteisyyden takia. Maalatessaan maallisia kuva-aiheita tämän maalarin mielessä ikonien kuvat elivät yhä.  Niinpä hän maalasi myyttiseen Prinsessa ja seitsemän sankaria kuvaan Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen. Näen kuvaan sisältyvän vertauskuvan: tuskan uskonnollisen elämän kieltämisestä, uskonnon kuolemisesta. 
Olen omistanut lakkamaalausrasiani jo parikymmentä vuotta, mutta vasta nyt kirjoittaessani siitä, se avautui minulle kuvan maalanneen miehen ikoniksi, rukoukseksi. Maalari puki sydämensä ahdistuksen venäläisen mytologian ilmiasuun.
Mieltäni askarruttanut kuva-arvoitus ratkesi. Mieleni täytti syvä rauha ja ilo. 
”Aarrearkkuni” on maalannut B. Kotshyxun aiheenaan Lumikki ja seitsemän sankaria. Se on Semjonovin koulun mestarityö nro 1216 Palexissa,  temperamaalaus, maalattu luonnonväreillä puulle, jota alettiin käyttää paperimassan ohella 1940-luvun vaihteessa.

Kirjallisuutta

Aune Jääskinen, Ikonitaiteen mestariteoksia. Valistus 1966.

Lucy Maxym, Russian Laquer, Legends, and Fairy Tales I-II, USA 1990.

Russian Fairy – Tales, Palekh Paiting By Alexei Orleansky (2000). Esipuhe Abraham Raskin.

Anja Suni







 [J1]

tiistai 2. toukokuuta 2017

Kevät


Kalpeaa, kuollutta

vielä marrolla maa

miltei ikävää aikaa, mutta jo

kevätpuro solisee hurmioituneesti

odotan muuttolintujen konserttia

paljaiden puiden latvuksiin

odotan maan kirkuvaa vihreyttä

raivokasta veren punaista hurmiota.

23.4.2017  Anja Suni

Kuului kahahdus!

 Hiihdin Tuomaan Antin kanssa kohti Ilmalampea. Minä auoin latua, Antti lykki perässä, molemmilla pysyt selässä. Olimme menossa ampumaan oravia. Yöllinen lumisade peitti tienoon ja vitilumi kimalteli timantteina aamuauringon valossa ja läheinen kallion kuve punersi metsän reunassa. Edessämme avautui lumen peittämä jäätynyt metsälampi.  
─ Kantaakohan tuo jää meidät? aprikoin ääneen.
─ Kantaa se. Mene vaan, Antti arveli.
Ylitimme jään: jää kesti, painui notkolle, mutta ei rikkoutunut allamme. Rannassa pysähdyin. Lumessa näin outoja reikiä.
─ Katoha! mitä ne nuo ovat?
Antti pysähtyi, katseli kotvan lumessa näkyviä pyöreitä aukkoja.
─ Ai nuo? Minusta näyttää siltä, että lammen vesi oli jäätynyt, sen päälle oli satanut vettä, ja se taas oli jäätynyt niin, että jääpintojen väliin oli jäänyt vesikerros, hän arveli.
Antti oli varsinainen erämies, kulki metsällä yksinään, ja osasi lukea luonnon kirjaa yhtä hyvin kuin minä kirjaston kirjoja. Mutta en minäkään tumpelo metsänkävijä ollut: samoilin minäkin mielelläni yksin metsässä ja tunsin hyvät marjapaikat. Orava ja metso putosivat puusta yhdellä laukauksella ja kalaa sain jokaisella pyyntikerralla.
Nyt kurkistelimme yhdessä lumessa näkyviin arvoituksellisiin reikiin.
─ Siellä on varmasti vesilintuja piilossa, Antti sanoi. ─ Minäpäs ammun reikään, katsotaan, mitä tapahtuu.
Antti päästi sauvat kaatumaan vähälumiseen jäätyneeseen maahan, vetäisi verkkaan pyssyn olaltaan, tähtäsi reikään ja laukaisi. Kuului kova pamaus, kaiku kiiri kuulaassa ilmassa: mitään ei tapahtunut. Aioimme jo lykkiä suksiamme eteenpäin, kun kuulimme kovan kahahduksen.
Jään alta lehahti lentoon viisi sorsaa!
Sorsat olivat nukkuneet kiepissä jääkerrosten välissä. Reikäkolo ei ollutkaan suora, joten laukaus ei osunut lintuihin, vaan pelästytti ne lentoon, kohti mäntyjen latvoja ja taivaan sineä, näkymättömiin.
Sorsien yllättävä ilmestys jään alta ja lentoon lehahtaminen oli ihmeellinen näky, metsämiehen unelma. Mitään tämän kaltaista en ole sen koommin kokenut.

Hetkeksi rikkoutunut rauha palasi lammen ympäristöön. Vasta sataneessa lumessa ei näkynyt edes jäniksen saatikka ilveksen jälkiä. Pelästyivätköhän oravat laukausta? Niitähän me olimme menossa ampumaan. / 26.11.2016 Anja Suni

Sydämessäni ruusut kukkivat

Mikä on kesässä parasta? Kesää ajatellessani aurinko, valo ja lämpö nousevat mieleen ensimmäisenä. Tunnen olevani kuin ilmapuntari, jossa mieliala nousee ja laskee valon vaikutuksesta. Vuoden pimeimpänä aikana vaivun talviuneen kuin korven karhu. Kuluvana kesänä ilmapuntarini oli korkealla; aurinko jakoi valoa ja lämpöä yltäkylläisesti. Yksi kesäpäivä nousee muistoissani ylitse muiden.
     Tuona heleän heinäkuun päivänä astelin koivukujaa pitkin kohti siintävää Lohjanjärveä, tulin ruusukujanteeseen. Pysähdyin. Väristykset kävivät läpi koko olemukseni niin kuin nuorella Axel Gallénilla hänen lukiessaan Kalevalaa. Punaisena hohtavat Valamon-ruusut tuoksuivat, mehiläiset pörräsivät kukasta kukkaan, aurinko porotti siniseltä taivaalta. Ei tuulen henkäystäkään. Varhemman kotini Balderstorpin - nimetty rauhan ja rakkauden jumalan Balderin mukaan - puutarhassa kukoisti Valamon-ruusu niin kuin muinoin luostarin puutarhassa muistuttamassa munkkeja paratiisin puutarhasta.
      Paratiisin puutarha! Paikka missä aikaa ei ole, missä Jumalan henki leijuu kaiken olevaisen yllä. Vielä ei ole syntiä, ei synnintuntoa, ei pahuutta eikä häpeää.  On vain valoa, ruusuja, iloa sekä Aatami ja Eeva. Käärmekään ei vielä ole noussut Jumalaa vastaan ja houkuttelemaan Eevaa syömään hyvän ja pahantiedon puusta. Muutaman askelen mitan verran tunsin oloni autuaaksi. Jatkoin matkaani auvoisella mielellä rantaa pitkin – yksin. Taivaan sini ja poutapilvet peilautuivat veden pintaan, jossa auringonkilo läikehti yli ulapan kaukaisuuteen.
     Valamon ruusujen tuoksut häipyivät nopeasti mielestäni, kun askeleeni ohjautuivat hiekkarantaan, jossa näin aurinkoa ottavan naisen makaamassa veden tuntumassa. Nainen makasi jalat koukussa, reidet levällään, lähes olematon kankaan kaistale hävyn peittona kuin valmiina jakamaan naiseutensa parhaat antimet kenen tahansa ohikulkijan kanssa. Mieleni uumenista nousi kuva: pyörin serkkuni Kalevin kanssa mummolan tuvan lattialla, nauroimme ja heittäydyimme pyörryksissä lattialle pitkälleen rentoina jalat levällään. Mummo ojensi minua: ”tytöt eivät saa pitää jalkoja harallaan, ne on pidettävä aina yhdessä.” Ensimmäistä seksivalistustani en vielä nelivuotiaana ymmärtänyt, mutta mieleeni se painui. Ymmärrän nyt, että mummon tietämyksen mukaan paratiisin käärme houkutteli  Eevan syntiin: syömään hyvän ja pahantiedon puusta, minkä seurauksena ensimmäiset ihmiset  tunsivat häpeää ja verhosivat itsensä viikunanlehdellä.  Auringossa makaava nainen oli autuaan tietämätön ohikulkijan mieleen herättämistään synnillisistä ajatuksista. Ehkä hän eli vielä Eevan lankeemusta edeltävässä paratiisinomaisessa tilassa auringosta nauttien.
     Polkuni johti lampien ja järven muodostamaa kannasta pitkin. Auringossa kylpevä eeva unohtui pian, kun lammessa päämäärättömästi uiskentelevat ”kultakalat” virittivät mieleni sadun omaiseen maailmaan. Niinpä kun kävelystä väsyneenä viimein saavuin kahden vilkkaasti liikennöidyn tien väliseen levähdyspaikkaan, tunsin tulleeni prinsessa Ruususen ruusutarhaan, vain prinsessaa suuteleva prinssi puuttui. Vaaleanpunaiset pienet neilikkaruusut ja niiden hento tuoksu ympäröivät tilan ja täyttivät olemukseni.  Tunsin, että tässä on minun ruusutarhani, kesäni kohokohta. Muistelin aikaa, jolloin en ollut yksin: Kuinka mieheni rakensi minulle puutarhaa kotimme ympärille.  Miten hän toi minulle sylillisen ruusuja hääpäivänämme – neljäkymmentä keltaista ruusua  -  ja miten hän minua katsoikaan! Hän ojensi minulle ruusuja, kukkien kuningattaria. Tunsin itsenikin kuningattareksi.

Nyt mieheni iloitsee paratiisin puutarhassa, ruusujen keskellä, niin uskon.  Muistelen häntä täällä – ruusutarhassa. Olen yksin, mutta en yksinäinen. Keskikesän valo on saanut uuden sävyn. Tulee syksy ja talven pimeys, mutta paratiisin valo valaisee mieleni ja sydämessäni ruusut kukkivat. 


O3.09.09 Anja Suni

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Tuhat kiveä ämpärissä (runo kurssille, aiheena vapaus)

Tuhat kiveä ämpärissä,
upotettuna piha-altaaseen.
Ämpäri altaan,
kivet ämpärin pohjalla.
Vesi on kylmää.
Niin monta kiveä,
kaikki ne haluaisin syliini.
Kuivaksi puhaltaa,
 auringon lämmössä herättää.
Tuhat kiveä ämpärissä.
 Kaikki erilaisia.
”Katsohan tuota, pinnaltaan sileää”
”Tai tuota, kuin maailman kartta pienoiskoossa”
 Vesi on kylmää,
 mutta minä kävelen pois.

noora kuusisto

Remington Portable

Olen vanha kirjoituskone Remington Portable. Juureni ulottuvat vuoteen 1869, jolloin yhdysvaltalainen keksijä Christopher Sholes kehitti englantilaisten ideoitten pohjalta laitteen, jolla voisi kirjoittaa nopeammin kuin kynällä. Sholes kehitteli kirjoituskoneensa ominaisuuksia edelleen ja toi markkinoille Remington-malliset kirjoituskoneet. Mallin pääpiirteet ovat säilyneet vielä sadan vuoden jälkeenkin useimmissa laitteissa elektronisten kirjoitus- ja tietokoneiden aikaan asti.
Oikeat konekirjoittajat näppäilevät minua kymmensormijärjestelmällä. Voin huoleti kehua, että he voittavat keskiaikaiset sulkakynillä koukeroisia kirjaimia pergamentille piirtävät luostariveljet kirjoitusnopeudessa kuin jänis kilpikonnan juoksussa. Silloin, kun minä tulin markkinoille, kirjurien käsiala oli kaunokirjoitusta. Mutta toimittajat ja kirjailijat! He kirjoittivat kirjanpainajien kiusaksi melkein kuin lääkärit nykyisin. Minun ei tarvitse kirjoitusjälkeäni hävetä, se on kuin painotekstiä.  Sanotaan, että aika on rahaa. Kirjanpainajat olivat minulle kiitollisia, kun heidän painettavaa tekstiä latoessaan ei enää tarvinnut lukea aikaa vieviä huonolla käsialalla kirjoitettuja käsikirjoituksia.
Tiesitkö muuten, että ensimmäisen koneella kirjoitetun käsikirjoituksen luovutti kustantajalle kirjailija Mark Twain?
Silloin kun minä vielä hehkuin nuoruuden intoa, opintojaan aloitteleva ylioppilas huomasi minut koneliikkeen näyteikkunassa ja osti minut. Yhdessä me teimme työtä väitöskirjan valmistumiseen asti. Hän säilytti minua komeron hyllyllä, kunnes hänen poikansa aloitti opiskelun, sekin työrupeama johti väitöskirjaan. Kumpikin, isä ja poika, promovoitiin korkeissa mustissa silkkihatuissa filosofian tohtoreiksi. Ilman minun apuani heidän työnsä olisi ollut paljon vaivalloisempaa.
Mutta kiittämättömyys on maailman palkka. Nuoremman tohtorin mielestä olin vanha ja ikäkulu, tarpeeton. Hän myi minut nykyiselle omistajalleni, joka ihaili kaunista muotoani, ryhdikästä olemustani ja mustaa kiiltävää pintaani, jota kultaiset juovat koristavat.  Pinnastani et löydä naarmun naarmua, vaikka kuinka tarkkaan tutkisit.
Uusi omistajani, vanha rouva, piti minua kirjoituspöydällään ja pani alleni paksun keltaisen huovan.  Minä en tarvitse paljoakaan huoltoa. Kuminen tela pyörii moitteettomasti ja kuljettaa paperia kirjain kirjaimelta eteenpäin ja kerran vetäisemällä sivullani olevaa metallikahvaa riviväli vaihtuu.  Lujalla sormeniskulla näppäinvarteni lyövät kirjaimen kohdalleen paperin riville värillä kyllästetyn nauhan läpi. Aika ajoin kuitenkin haluan, että kirjaimet puhdistetaan ja nauha vaihdetaan, sillä kirjaimet kuluttavat väriä. Likaisista kirjaimista ja kuluneesta nauhasta tulee epätasaista tekstiä ja sitä minä inhoan. Myönnän, että toimin jonkin verran äänekkäästi, eivätkä naapurit pidä öisestä kirjoitusistunnosta. Joskus on käynyt niinkin, että äänestäni häiriintynyt naapuri on koputtanut harjanvarrella seinään. Silloin omistajani lopetti kirjoittamisen ja heitti päälleni pölysuojan yöksi.
Vanha rouva kirjoittaa tarinoita – vain kahdella sormella, mutta hän on kehittynyt siinä ihailtavan taitavaksi. Pöydälle viereeni kertyy aina hänen työskennellessään kasa kirjoja, joita hän selailee kirjoittamisen välillä. Arvelen, ettei hänellä ole riittävästi mielikuvitusta, kun joutuu turvautumaan kirjoihin, mutta siitä en ole varma. Omistajani kirjasto on monipuolinen, joten hänellä on käytettävänä asiatietoa monelta alalta. Ystävät sanovat hänelle, että turhaan niitä kirjoja pidät tilaa viemässä ja pölyä keräämässä, vie kierrätyskeskukseen. Mutta vanha rouva pitää lujasti kiinni jokaisesta opuksesta kuin ystävästään. Tavallaan minäkin pääsen osalliseksi hänen kirjastostaan, siltä osin, kun hän liittää kirjojen sisältöä mielensä aivoituksiin ja ne kulkevat minun kauttani paperille. 
Nyt minä olen surullinen. Kuulin, että omistajani aikoo myydä minut. Tunnen itseni yhä käyttökelpoiseksi, virkeäksikin ja haluaisin edelleen tehdä työtä.  Hän kirjoitti minulla ensimmäisen runonsakin.  Sen nimi on – yhym! – Remington  Portable. Nyt yhteistyömme päättyy. Vanha rouva osti tietokoneen. Sillä on muka helpompi kirjoittaa, kun voi korjata tekstiä mielin määrin ja tallentaa kaiken kirjoittamisensa koneen uumeniin ja loihtia tarpeen tullen taas esiin. Olen jo niellyt suurimman mielipahani erostamme, kun hän ei myykään minua vaan antaa pojalleen. Poika pitää toimistonsa pöydällä minua muistona arvokkaasta menneisyydestäni.

Anja Suni